Otetaan The Sonicsin ulvonta ja The Whon kitara- ja rumpuryöpytys. Sekoitetaan niihin The Stoogesin svengi ja The Clashin poljenta. Uitetaan touhu 70-luvun New Yorkin CBGB`sin käymälän laarissa. Puristetaan päälle Springsteenin hiki ja Neil Youngin kyyneleet ja viedään lopuksi koko soppa avaruuteen muhimaan. Siinä karkea resepti Ruotomielen kakkupohjaan.

1999 perustettu Ruotomieli voi olla heikkovatsaiselle hankala tapaus. Vaikka musiikki onkin kaukana avantgardesta tai taidepopista, sisältävät sen levyt vähintäänkin eriskummallisia ratkaisuja ja tyylejä aina kantrista garageen. Yhtye laulaa rock and rollia mahdollisimman väärällä tavalla eli äidinkielellään ja ankaran pieteettinsä vuoksi toisinaan teloo itseään. Mutta mitä erikoista tässä kaikessa on rock and roll -yhtyeelle?

Ruotomieli ei soita rockia. Se soittaa Pyhää Rockia, joka on jotain enemmän kuin mitä rahalla ostaa ja lauseella määrittää. Pyhä Rock pistää polvilleen. Pyhä Rock on syy elää ja kuolla. Se on kieli ja läpimurto. Nisä, josta rakkaus ja armo imetään. Se on seksi ja väkivalta. Rukiinen pettu. Sateenkaaret öljylammikossa. Psykedelia ja Kwaijoen silta. Vastaanotettu kutsumus. Revivalismi. Ainoa juttu, minkä bändi taitaa.

Parin vuoden etsikkoajan myötä alkuaikojen autotallisoundisesta voimatriosta on jalostunut pianolla ja saksofonilla terästetty big rock -kvintetti, jonka kitaratäytteiset laulut kuhisevat murhia, rakkautta ja elämännälkää arveluttavissa elinoloissa. Bändin sointi on kuin E Street Bandin, joka kohtaa Sielun veljet, joka kohtaa The Clashin. - Me ollaan valkoista rupisoulia, äänekästä mustaa taikaa, hämmentyneiden lasten turhautuneista kitaroista pakenevaa svengiä. Kuten bluesukot hakatessaan pelejään, mekin manataan juttuja ulos meidän systeemeistä, jotta kaiken kaaoksen keskellä jonkinlainen pelastus - tai edes roti - löytyisi. Ja se mitä lopulta löytyy, me viedään keikkoina ja levyinä kadulle jengille jaettavaksi, määrittelee laulajakitaristi J. Aslak yhtyeen toimintaa.

Ruotomieli on ehtinyt julkaista nipun hyvin vastaan otettuja levyjä, jotka ovat tuoneet yhtyeelle mainetta ja mainintoja, kaikki epäolennaisia itse yhtyeelle, jolle tärkeintä on vain itse tekeminen. - Yleisöä ei pidä aliarvioida ryhtymällä palvelemaan sitä muusansa sijaan. Itsepäiset perseenheiluttajat - esim. Lou Reed ja Van Morrison - ovat aina järjestäneet meille parhaat rockit. Mä näen Ruotomielen osana tätä kastia, selvittää J. Aslak.