Hyvin maalailtua sähkökeuhkojen sielunmaisemaa. Tämä biisi suorastaan hengittää hymyilevästi. Ja se hymy on pirumaisen veikeä, kantaen hiukan pahuutta mukanaan.

Kaikutunnelmoinnista tulee mieleen Jyväskylän Harjun vesitorni, joka kesäisin klo 20 aikaan soitattaa trumpettisävelmän ja melodia kaikuu läpi Jyväskylän keskustan. Valitettavasti ääni ei yllä tänne asti jossapäin itse asun (7-8 km päässä keskustasta). Kaiussa esiintyy myös jonkinlainen kakofonisen haikea/hempeä levottomuus, joka omalaatuisen raa'alla, repäisevällä otteella penetroituu korvakäytävään. Jollain asteella jopa apokalyptinen ambient-vaikutteinen teos. Itse asiassa erittäin kiehtova, mutta samalla pelottava kokonaisuus. Hienoa! Jätkähän vois aloittaa oman ambient-projektin jos vain innostusta löytyy :P

Hyvin kaoottisia tunnelmia luo heti alusta. Hieman tulee olo, että lähtee liian nopeasti käyntiin ja antaa liian vähän aikaa biisille. Osa soundeista on aika kurasia, tuollaista normisyna juttuja, ja melodian pätkät eivät ole mitenkään kummoisia.
Parasta, ja aivan helvetin hienoa, kappaleessa on minusta taustaäänet. Etenkin kaikki junan kulkua muistuttavat äänet. Tulee mieleen, itsasiassa koko kappaleesta, että on pitkällä, mystisellä matkalla intialaisen merenpohjajunan kuljettajan kyydissä.

Kaikenlaista näkyy, uutta ja ihmeellistä, mutta olen niin täynnä tätä kaikkea uutta informaatiota, etten pysty käsittelemään sitä kaikkea, ja aamulla herätessäni en muistakkaan reissusta enään mitään.

lähtömaailma koostuu vihreistä kuplista ja taivaasta jossa värit valuu edestakaisin. Ikäänkuin häilyy ja vaihtelee pehmeesti. Kuplat lisääntyy ja ne alkaa puristaa joka puolelta. Sitä on varma ete tukehtuu. Just ku on kuolemassa ni tajuaa et voiki hengittää ihan normaalisti. Luut onki elastista ainetta ja keho myötäilee niit kuplia ja sitä täyttää kaikki välit.
Maailma on pelkkiä aaltoja ja keho aaltoilee sen mukana.
Keho ja maailma on yhtä.

Kiitos tästä!