Pidän kuulemastani, mutta liian lyhyeksihän tämäkin jää.

Toisaalta, yhden ajatuksen toteavana kappaleenahan tämä toimii lopulta oikein hyvin. Tuntuu vain hieman oudolta kuunnella musiikkia, joka tuntuu sisältönsä ja rakenteensa puolesta kehittyvän hyvin verkkaisesti, muttei lopulta ennätä kasvaa kovinkaan kauaa, koska kestoa on vain keskimääräisen pop-kappaleen verran.

Kuitenkin, kappale käyttää koko kestonsa hyvin. Sen aikaa kun se ennättää soida, kuuntelemaan jää mielellään. Jotain tapahtuu jatkuvasti ja kappale etenee jatkuvasti johonkin suuntaan. En tosin usko, että tämä olisi ennättänyt tylsäksi muuttua, vaikka kestoa olisi ollut vaikka kolminkertainenkin määrä.

Äänivalinnat nimittäin toimivat mielestäni tällä kertaa poikkeuksellisen hyvin. Pari vähemmän synteettisen kuuloista ääntä per kappale tekee usein hyvää konemusiikille, eikä tälläkään kertaa tapahdu poikkeusta. Tuo yksi ääni voisi olla jokin kummallisesti tehostettu haitari ja välillä tuntuu kuin kuuntelisi jonkinlaista pehmeiden puhallinsoitinten ja sähköisten jousten yhteissoitantaa. Toimii.

Kappale kuitenkin häivytetään olemattomiin juuri silloin, kun sen maailmaan on vasta hiljalleen päässyt mukaan ja olisi valmis ottamaan pari seuraavaa askelta. Uudelleen alusta kuuntelemalla on toki jo valmiiksi varuillaan, mutta ei se oikein aja samaa asiaa, kun haluaisi päästä syvemmälle.

Jotain tässä on, se on selvää. Mielestäni tässä ei vain oikein anneta äänestä nautiskelijoille mahdollisuutta paneutua kunnolla asian ytimeen.

Puoleen välin tykkäsin ja paljon. Ihanat stringit ja rytmit ja kaikki. Tunnelma oli kuin eläinkaupassa jossa myydään vain alpakoita ja niiden villasta kudottuja käsineitä. Sitten se loppu. Niin. Biisissä muuttuu kaikki jotkisin sävellyksellisesto pyöristetyksi versioksi brittiläistä Nirvana bändistä (ei siis se missä Bobain vaikutti). En vaan käsittänyt. Höntti olo tuli. "Kuseteaankohan mua nyt?". Mutta siis joo.. Aika sanattomaksi veti. Kun piti ihan miettiä onko tämä kokonaisuus hyvä, niin se aina jotenkin nostaa sen ajatuksen, että jos biisi saa minut näin hämilleen vielä tänäkin päivänä paljon musiikkia kunnelleena, niin on siinä jotain. Tosin en olekkaan kuullut yhtään chda:n biisiä jossa ei olisi juuri sitä jotain. Riippumatta siis siitä paljonko olen niistä aina pitänyt.

Äijällä on joku lahja. Mä en koskaan pääse näihin, mutta ian nää viehättää. Jotain "muuta" kuin sitä tusinaa mitä on jo maailma täynnä.

Olen pihalla tästä biisitä ja siellä on kivaa.

Ja pokeriturnaus kommenttia!

Hienoa marssimaan psyykkaavaa melodiaa heti alkuun. Komiasti siitä edetään ja puolentoista minuutin jälkeen lähetään kapuamaan kohti huippua, siistillä melodia kierrolla. Tuntui, että sitä huippua ei koskaan saavutettu, vaan marssimurtuman hakija valitsi kiertotien. Toisaalta mitäpä sitä vouhottamaan, kun tavoite on saavutettu.

Äänimaailma on kauttaaltaan hienosti rakennettu ja paljon elementtejä on ujutettu mukaan. Kaikki äänet sopii toistensa kanssa yhteen ja erottuvat asiallisesti. Ne luovat teoksesta kuunneltavan ja ei tule sellaista jaahas fiilistä ollenkaan. Pikemminkin päinvastoin voi toistaa kipaletta useampaan otteeseen.