Ihminen on huoneessa yksin, mutta tuntee muidenkin läsnäolon... Todellisuus josta on kerrottu hajoaa ja epätodelllisuudeksi kerrottu ottaa yli otteen... Ystävä, rakas mieleni näytä minulle suurempi ulottuvuus näytä minulle Jumala....

No joo... Tämä projekti on saanut minun oloni tuntemaan raskaaksi, ahdistuneeksi, skitsoksi yms yms... Ja nyt kun tehdään kappale, skitsofreniasta niin jumantsuikke kun teette kovan vedon! En siis itse tiiä miten pystyitte tekemmään jotain näin pimeää. karmivaa ja voimakasta, mutta minulle tämä tuntuu oikeasti olevan liian raskas.... Pimeys on kamala, raastava, ahdistava, mutta samalla kaunis, rakastava, jumaloiva, kiehtova...

Tämä on niitä biisejä joita en halua kuunnella, mutta silti haluan... Tämä on jotain abstraktia ja samalla niin selvää... Ei pysty kuvailemaan paremmin... Yksi niistä taideteoksista joita osaan arvostaa, mutta en käsittämään... Tämä on taidetta...

Syvä huokaisu...

Erittäin painavaa tavaraa tällä kertaa, raskauskerroin on aivan uskomaton.
Tämän biisin avautuminen on todellakin pitkä prosessi, ei pelkkä yksi kuuntelukerta.

Biisi luo moneen suuntaan mahdollisuuksia ja tyssää ne kulkuväylät samontein, aivan kuin kuuntelija kiertäisi oman päänsä sisällä ajatuksiaan ja tavoittaessaan ne hetkellisesti kokonaisuus muuttuu aivan muuksi ja uusi kierros alkaa.

Erinomaista osaamista, maalauksellisuutta ja todella rohkeaa linjausta mennä näin syvälle mielen eri tasoilla.

Ensinnäkin, ihan lähtöajatukseltaan biisi on jo niin kiinnostava (Ingmar Bergmanin ollessa yksi mahtavimpia ohjaajia kautta elokuvahistorian), että siitä voisi antaa jo "pisteitä".

Tämä ei todellakaan jätä kylmäksi, hajonneen mielen sisältö tuntuu valuneen tähän musiikkiin suoraan. Vaikka kuuntelen tätä auringonpaisteessa maailmankaupassa, tunnelma on silti tumma ja sanalla sanoen outo. Jostain syystä pystytte Lenan kanssa tunkeutumaan sieluun käsittämättömällä voimalla.

Tässäkin tulee vastaan sanojen riittämättömyys, joten annan olla ja kuuntelen.

Nyt liikutaankin syvemmissä vesissä, mikä ei siis missään nimessä ole välttämättä huono asia laisinkaan.
tällanen rauhallisen ja neuroottisuuden sekoittaminen luo mustamielenkiintosen maiseman...samalla levollinen, mutta kuitenkin niin intensiivistä. Jing&jang
oon nyt kuunnellu jo muutamaankin kertaan tän enkä vieläkään osaa päättää pidänkö vai vihaanko. Edellisellä kuuntelukerralla vaivuin unenomaiseen transsiin ja nyt taas en pysty olemaan paikallani kunnolla...
Mutta, lukemani perusteella tämä lienee jopa teoksen syvin olemuskin, joten siltä kannalta onnistunut kyllä.
viimekerralla kuuntelu tuntui kestävän vuosisatoja ja nyt aika lensi täysin huomaamatta...taas uusi ulottuvuus...vaatii vielä monen monta kertaa ymmärtää...no oikeastaan mitään.