Rauhattoman rukous.
minä tääll olen vieras, vieras vaan olen ollut alusta saakka.
ovat minulle outoja laaksot maan ja outo on elämän taakka.
minä kuljin ja katsoin ja kummastuin joka puuta ja joka kukkaa
minä kuljin kumpuja itkusuin ja itkin ihmisrukkaa

me soudamme haata haurasta, jonk ympärillä aallot ne pauhaa
me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa
tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista jo pettää
mikä riemu se koskaan päällä maan, on päättynyt kyynelettä.

mikä laps se on matkalle lähtenyt, joka kulkenut täällä ei harhaan.
mikä hyvä se on koskaan hyötynyt, joka kuollut ei liian varhain.
kun ystävän sa parhaan kohtasit, jo aika on hyvästi heittää
ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta jo peittää.

kilvan kulkisin kumartamaan, sua turhan tietoni aatteet
kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppura vaatteet.
mun henkeni tietäjät harmaapäät, erämaita ne etsien käypi.
mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.

minä lapsena vanhaksi vanhenin, en nuor ole koskaan ma ollut.
toki kerran keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.
olen väsynyt lauluni valheeseen, tee minut lapseksi jälleen.
minä tahdon soittoni särkyneen, viedä suurelle virittäjälleen.
-Eino Leino