Karhunpalvelus: 9. Silta


(san. Mikko Karhu)

Epätoivon saarella elää mies,
Synti taakkanaan jätetty on,
hänet yksin niin,
Jätetty on miettimään.

Ympärillä väreilee,
kuin kaikki muu vain olisikin unta,
ja ainut oikea todellisuus vain mielessään,
"Sinne jään."

Siinä hän taas kävelee ympyrää,
katse on kadussa,
Pää on noussut jo,
vaan mieli ei anna voittaa.

Hän nousee(ko?),
Hän nousee(ko?),
Hän nousee(ko?) seisomaan.

Sinä päivänä hän nostaa kutsun,
Sen tuskan huulilleen, kaikonnut on huomen,
Kaikonnut on mielestään.

Hän nousee, hän nousee.

"Sinä olit minua vasten,
vasten tahtoasi,
Vasten seinää minä suren ja pyydän,
Anna anteeksi."

Hän nousee, hän nousee,
Missä on silta hänelle?

"Sinä olit minua vasten,
vasten tahtoasi,
Vasten seinää minä suren ja pyydän,
Anna anteeksi."

"Sinä olit minun ja lasten,
ja minä olin minä,
tiedän sen, vihdoinkin."

"Karjun, hajoan,
löydän valon samean,
Yössä se polulla kajastaa,
onnen kukkuroilla huudan itseni henkiin,
Kuolema on vain revittävä ulos sielustaan, vihdoinkin."

"Sinä olit minua vasten,
kun minä olin minä,
tiedän sen, vihdoinkin."

Hän nousee, hän nousee,
Palaa taas maan pinnalle.

"Sinä olit minua vasten,
vasten tahtoasi,
Vasten seinää minä suren ja pyydän,
Anna anteeksi."

"Sinä olit minun ja lasten,
ja minä olin minä,
tiedän sen."