Kaheksa karua miestä
pitäjistä pohjanmaiden
ruuhella pitkänkapealla
kynti merta armotonta,
haastoi myrskyn mittelöihin,
tuulen kanssa kärhämöitsi.

Rantaan venho kun karahti
hetkeäkään ei hukattu.
Olalla terät jo kiilsi
kirveet tappavan terävät

Kaheksasta kertoo yksi,
jakaa mielen hippusia:
"Miel' tekee jo ryöstämähän,
vapauttamaan upporikas
maallisesta mammonasta,
kullasta, jalokivistä.
Jätän jälkeen tyhjät pirtit,
ryövättynä rikkauksista."

Toinen virkkoo routaparta
haavehia muunlaisia:
"Jospa ryöstän nuoren neidon,
vaimon nappaan itselleni,
näpistän suvun talosta
ja kannan kotiin olallain."

Ärähtää jo päällikkökin,
ääntään korkein jo korotti:
"Hiirenhiljaa, louskuleuat,
matoset matalimmatkin!
Uneliaat vartijansa
herää vielä unten mailta.
Itse keihästä en halaja,
terävää läpi ihoni.
Kuoloa jos vielä hetken
kaihtaisin ja välttelisin."

Äänetönnä kahdeksikko,
varovasti hiiviskellen
astelevat, taivaltavat
kylää kohti, ääntä kohti.
Seurauksena pelkkää verta,
kaaos, tappuraa ja tulta.
Kahdeksasta ei palannut
kuin seitsemän onnekasta.
Hanakasti heistä yksi
kahmi muiden aartehia,
otti hän omistukseensa.
Painon alla kompuroitsi,
paetessaan kompasteli.
Takaa keihäs saavuttikin,
peitsi puhkaisi sydämen.

Kahdeksasta seitsemänkin
selvis retkestä elossa,
kertomaan kotiin palasi
vähän ehkä liioitellen
suurista uroteoista.

~ Rostskur