Lastentarhat ovat kivoja. Taisin jo viitata johonkin tuollaiseen joskus aiemmin. Sellaiseen olisi mukava mennä töihin. Saisi hieroa pieniä lapsia ihan sydämensä kyllyydestä, antaa vähän hellyyttä. Pääsisi vaihtamaan kurahousuja ja kumisaappaita, paitsi, että kohta on kesä ja ne kakrut lähtee sieltä tarhasta aika pitkälti vittuun kun niiden isät ja äidit on lomalla niiden duuneista. Kuitenkin voisi soitella niille kitaraa, jotain epäloogisesti sanoitettuja lastenlauluja, ne laulaisivat mukana ja niiden hampaat säihkyisivät ja ne haisisivat pissalta, kakalta, räältä ja muutenkin lapselta. Viattomalta.

Työllä olisi eräs valtaisa etu. Pääsisin tarkastelemaan tyttöjen ja poikien kypsymistä varhaislapsuudesta... vähän pidemmälle varhaislapsuuteen. Tekisi niin, että alkaisi kaveeraamaan tulevaisuudessa potentiaalisesti kauniiden lasten kanssa, muodostaisi kunnon henkisen yhteyden. Sitten kun ne täyttävät kolmetoista nille voi tarjoilla pilveä, siideriä ja ekstaasia, ja voi pitää kivaa maalla metsän keskellä olevassa piilopirtissäni. Ne voisi muuttaa sinne, voisin pitää niitä vaikka vintillä omassa huoneessa. Kävisin Siwasta ostamassa välillä tupakkaa, kaljaa ja kahvia. Pitäisin haulikolla kaikki kaukana kodistamme. Vetäisin kolmensadan metrin säteelle natolankakierroksen ja ostaisin vartiokoiria pitämään kaikenmaailman surkimukset hevonvitussa.

Pitäisi hakea töihin lähitarhaan, jossa olin lapsuuteni tärkeimmät vuodet. Toivottavasti muistavat minut. Olin silloin kiltti. En työntänyt koskaan leegoja nenään tai hipelöinyt itseäni julkisesti, tai vähemmän ainakin kuin yksi Aki, joka oli ihan sekopää. Nyt menisi sinne, olisi pessyt hampaat ja koittaisi olla oksentamatta tai muuten mokaamatta tilannetta. Pyytäisi pientä palkkaa ja rakkautta, olisin onnessani.

Mitäköhän tuo yksi tuolla kaapissa tutisee. Lyön sitä taas, jos ei ala olla hiljaa jo kohta.