Miksi joskus on vaikea jakaa omia ajatuksia, vaikka kuinka haluaisi? Mitä siinä oikein pelkää? Pelkääkö kenties ajatuksiensa ulospäästämistä, koska ne hautuneet omassa pääkopassa liian kauan vai luuleeko, että tulevat kommentit niin uhkaavia, että ne lannistavat. Tätä pulmaa olen yrittänyt ratkaista niin kauan kuin muistan siinä kuitenkaan onnistumatta. Välillä se rajoittaa niin paljon, että kaverit luulevat, että ärsytän heitä tahallani. Saatan jättää joskus vain lauseen kesken, koska tuntuu siltä, että aihe liippaa liian läheltä pelkäämiäni ajatuksia. Kysymys ei kuitenkaan todellakaan ole kiusaamisesta. Olen vain rakentanut itselleni jonkun perskuleen ongelman, josta en pääse millään eroon lukuisista yrityksistä huolimatta. Monia kertoja olen halunnut jakaa ajatukseni, koska sen sanotaan helpottavan mutta ei niin ei. Lopulta asiat paisuvat niin isoksi omassa pikku päässäni, että kuulen jo pommin tikityksen. Vaikka olenkin löytänyt sellaisen ystävän, jolle voisin kertoa kaikki synkimmätkin salaisuudet, jokin paksu muurin estää minua kertomasta mieltäni askarruttavia asioita. Välillä tuntuu kuin pettäisin itseäni uskottelemalla kavereille, ettei mikään vaivaa mieltä tai mikään vahingossa lipsauttamani seikka liity mihinkään. Luulen pääseväni pakenemaan tilannetta kieltämällä kaiken tai vain olemalla hiljaa. Kuitenkin silmät, nuo sielun peilit, paljastavat kaiken. Perskule kuinka voi olla vaikeaa. : <