Tervetuloa, Hallituksen tietopankkiin!
Mitä tahdotte tietää?
Hakusana: Armeija
Haetaan tietoa.....
ERROR CODE 5635!
Syötä salasana: *****
Pääsy hyväksytty
Jatketaan hakua....
Tiedostoja löydetty 34 567 786...
Tarkenna haku: Armeija. Datanumero 4567
Haetaan tietoa....
Muistotietoja löydetty.
Avataan....


Nimi:Jonathan Cedric
Päivämäärä:13.04.2042
Kellonaika:01.23
Alue:Brasilian aavikot

Oli hiljainen ja pimeä yö, vihollisen tykit ovat jo hiljentyneet. Kolme päivää ne olivat tulittaneet leirimme ympäristöä ja muutamat panokset ovat osuneet pelottavan lähelle, mutta vain muutama meistä on saanut vain vammoja. Kirotut Needler-ammukset, ne hajoavat tuhansiksi pieniksi siruiksi osuttuaan maahan ja sirut lentävät kymmenien metrien päähän. Jos ne osuvat sinua kaulaan tai päähän, olet mennyttä.
Paras ystäväni Mickey on jo pahasti haavoittunut viime tykityksen aikana. Hänen vasen kätensä on repeytynyt pelkäksi veriseksi rievuksi, jota ei voi enää tunnistaa kädeksi.
Lääkintämiehet ovat kiireisiä ja morfiinia, rauhoittavia ja muita kipulääkkeitä kuluu jatkuvasti.
Minä olen jo alkanut luopua toivosta, istun nyt vartiokopissani MHM-10 valmiina tulittamaan mitä tahansa mikä liikkuu. Pimeydestä on todella vaikeaa erottaa mitään, koska valonheittimet ovat kuluneet loppuun.
Vain muutamilla sotilaista on yölasit, mutta ne antavat vain pienen edun taistelussa.
Sitten näin jotain pimeässä ja tähtäsin aseeni sitä kohti. Hahmo kääntyi ympäri ja päästi pitkän rääkäisyn. Sitten se lehahti lentoon ja katosi yöhön.
Perhanan pöllöt, murahdin itselleni ja laskin aseeni pois ammuntareiästä.
Viileä tuuli puhaltaa hiljaa ja huokaisin väsyneesti.
”Älä muuta turise, saisi tulla toimintaa.” Yksi sotilastovereistani totesi. Hänen nimensä oli Renik, aika hullu jos niin voisin sanoa. Hän oli täysi sotahullu, aina kun hän nosti valtavan käsikranaatinheittimensä, oli kaikkien juostava muutaman metrin kauemmas etteivät saisi itse osumaa. Kun Renik innostui, hän nappasi yleensä Repeater-rynnäkkökiväärinsä ja alkoi ampua vihollisamme huutaen hulluna.
”No enpä toivoisi, sen eilisen hyökkäyksen jälkeen.” Vastasin ja nojasin seinään kyllästyneenä.
Renik virnisti ja heilautti aseensa olkapäälleen.
”Ne paskiaiset eivät uskalla taistella silmien edessä, ne vaan tulittavat Needlereitä joka paikkaan, tulisivat näkösälle niin repisin ne kappaleiksi paljain käsin!” Renik uhmasi ja nosti toisen nyrkkinsä ylös kuin näyttääkseen sen ilmaa vasten.
Hymyilin huvittuneena ja nojasin taas aseeni perään ja tuijotin yötä valppaana.
Kuulin Renikin kävelevän pois ja mutisten jotain hiljaa.
Nojasin taas seinää takanani ja huokaisin.
Milloin tämä sota päättyy?
Se on kestänyt jo melkein kaksi vuotta ja mitään ei ole saatu aikaiseksi. Olen menettänyt jo kymmenen sotilastoveria ja minäkin alan pelätä kuolemaa.
Jos ne typerät tiedemiehet eivät olisi tyrineet ja ”vahingossa” räjäyttäneet ydinvoimalan keskusta ja aiheuttaneet koko Brasialian valtavien sademetsien kuolemista niin tätä sotaa ei olisi koskaan aloitettu. Nyt Hallitus syyttää armeijaa siitä ja on lähettänyt joukkonsa meidän peräämme, olemme kaikki paossa heiltä. He sanovat meitä ”kapinallisiksi” koska me olimme heidän mukaansa mukana räjähdyksen aiheuttajina.
Valppauteni ei herpaantunut mietiskellessäni, pystyin vieläkin vahtimaan pimeyttä. Se näytti imevän kaiken valon itseensä ja se alkoi pelottaa minua. En tiennyt mitä siellä vaani ja milloin se hyökkäisi pahaa-aavistamattoman uhrinsa kimppuun kuin skorpioni.
Tunsin jonkun tärisevän taskussani ja hätkähdin ajatuksistani. Kaivoin taskustani näköpuhelimeni ja vastasin siihen.
Näytöllä näkyi vaimoni Jessica, hän hymyili ja vilkutti minulle. Hymyilin takaisin iloisena. Hänen takaansa paistoi aurinko, hän oli talon takapihalla. Heidän luonaan oli päivä,koska minä olen toisella puolla maapalloa.
”Hei rakas!” Jessica sanoi ilahtuneena, hymyilin ja avasin suuni.
”Hei vaan pupu,onko sinulla jotain tärkeää sanottavaa?” Jessica hymyili minulle ”Ei minulla, mutta jollakulla muulla on.” Hän nosti pienen poikalapsen näytön eteen ja lapsi katsoi kummissaan näyttöä.
”Hei vaan Maxi,mitäs pikku mieheni?” Sanoin hellällä äänellä vauvalle, hän on poikani.
”Hänellä on tänään ensimmäinen syntymäpäivänsä.” Jessica sanoi innostuneena ja kutitti pojan poskea. Hymyilin perheelleni ja nauroin kun Maxi jokelsi ja kikatti kun Jessica kutitti häntä.
”Onpas poikani jo kasvanut. Minä lupaan että tulen jo ensi kuussa takaisin.” Sanoin ja löin rintaani vannovasti. Jessica hymyili ja vilkutti minulle hyvästiksi. Suljin näköpuhelimen ja huokaisin syvään.
En voinut koskaan luvata mitään, mutta minun oli pakko saada heidät uskomaan että palaan jonain päivänä. En todellakaan tiedä milloin tämä sota päättyy, enkä välttämättä selviä siitä.
Katsoin pimeyttä uudelleen ja nojasin polviini. Sitten näin jotain pimeässä taivaanrannassa välähtävän neljä valoa. Sitten pamahdukset kuuluivat ja taivaalla näkyi kaartuvan neljä valoa.
Ne lähestyivät hitaasti ja kun ne lähestyivät, korvia hivelevä ulina voimistui.
Toimin nopeasti ja löin tykkihälytys näppäimen alas.
Sireenit ulvoivat ja leirissä alkoi käydä vilinä, sotilaat juoksivat pommisuojiin ja huutivat pelosta.
Juoksin ulos kopistani ja etsin katseellani nopeasti lähimmän pommikolon.Ne ovat noin kolmen mertin syvyyteen kaivettuja sementtikoloja, joihin voitiin suojautua juuri pommien varalta. Niihin mahtui tavallisesti noin viisi miestä ja siksi minulle tuli kiire etsiä itselleni suojaa.
Löysin yhden jossa oli jo aika täyttä, mutta mahtuisin sinne hyvin. Juuri kun käännyin ympäri ja aloin lasketua suojaan, näin yhden sotilaan seisovan suu ammollaan ja tuijottavan lähestyviä ammuksia.
Aioin mennä auttamaan miestä, mutta joku vetäisi minut alas luukulta ja suojaan. Käännyin raivostuneena ympäri ja olin lyödä sitä typerystä. Renik ravisti päätään hitaasti sivulta sivulle ja sulki silmänsä.
Sitten kuulin neljä pamahdusta ja hiljaisuus laskeutui. Sydämeni hakkasi vimmatusti ja laskin nyrkkini toivottomana. Painoin pääni alas ja päästin pienen itkunpurskahduksen.
Renik otti kypäränsä pois päästään ja risti kätensä rukoillakseen.
Hetken kuluttua nousin portaat ylös ja avasin luukun, hitaasti ja varovaisesti.
Maanpinnalla oli hiljaista ja pimeää, hiekka leijui ilmassa hitaasti.
Katsoin ympärilleni ja nousin kolosta. Neljä syvää kuoppaa oli muodostunut maahan ja ne olivat kaikki noin neljän metrin välein.
Tunsin jotain jalkani alla ja nostin sen pois nähdäkseni lompakon, joka lojui maassa.
Nostin sen ylös ja avasin lompakon, sen välistä tipahti valokuva joka tipahti kädelleni.
Kuvassa oli mies,jonka edessä oli saksanpaimenkoira.Kuvan takana luki:
”Lahjani sinulle, Annica.” Se oli kirjoitettu kauniilla käsialalla, selvästikkin tussilla.
Sitten muutaman metrin päästä kuului äänekäs valitus. Juoksin eteenpäin ja näin miehen makaavan pommin luoman kuopan vieressä. Näky sai minut melkein oksentamaan, miehen jalka oli räjähtänyt irti ja veri valui siitä vuolaasti. Miehen kasvot olivat pahasti haavoilla ja repeytyneet.
Hänen silmänsä oli puhjennut ja veren peittämä. Mies vaikeroi ja kietui tuskissaan.
Huusin lääkintämiestä ja hetken päästä saimme paikalle yhden. Hän antoi miehelle kipulääkkeitä ja paikkasi miestä niiltä paikoilta miltä pystyi.
Lopulta hänet kannettiin paareilla pois, mutta mies tarrasi minua kädestä kun he olivat menossa ohi.
Hän osoitti kuvaa ja koitti sanoa jotain hiljaa, menin hänen suunsa viereen ja kuulin hänen kuiskaavan:
”Annica...Blue....Oak Street....278....” Nyökkäsin ja ymmärsin mitä mies tarkoitti.
”Hän saa sen, minä lupaan.” Mies hymyili heikkona ja hänet kannettiin pois.
Renik tuli viereeni ja laski kätensä olkapäälleni.
”Miehen viimeinen toive...” Olin lopettamassa lauseeni kun Renik keskeytti.
”Ei viimeinen vaan suurin....”

Minä olen Jonathan Cedric, minä olin Vapaaehtoinen Kuolemaan.


Nimi:Rafael Moon
Päivämäärä:23.12.2041
Kellonaika:23.00
Alue:New Yorkin rauniot

Ryhmämme kulki hitaasti ja hakien suojaa raunioista, olimme sillan päällä juuri silloin. Ryhmässämme oli vain kuusi jäsentä, muut olivat joko kadonneet tai kuolleet. En tiedä varmaksi mihin ja miksi, mutta pelkäsin pahinta.
Hallituksen tiedustelualus lenti matalalla ja suojauduimme nopeasti raunioiden suojaan.
Alus oli noin kymmenen metriä halkaisijaltaan. Sinne mahtui noin 20 sotilasta,mukaan lukien konekiväärimiehet.
Se kääntyi muutaman kerran akselinsa ympäri ja jatkoi sitten hidasta kulkuaan.
Kapteeni teki käsimerkin ja lähdimme liikkeelle. Ryhmäämme kuului lääkintämies, kaksi räjähde-experttiä, tarkka-ampuja ja kaksi konetulimiestä, toinen heistä olen minä. Konekivääri oli raskas ja hidasti kulkuani huomattavasti.
Tiedustelualus palasi jälleen ja me suojauduimme, mutta tällä kertaa alus laskeutui ja tiputti tusinan sotilaita maahan. He katsoivat ympärilleen ja pysyivät kyyryssä, aseet ladattuina ja valmiina.
Kapteeni teki käsillään merkin. Tarkka-ampuja nyökkäsi ja hiipi hiljaa viereiseen tornin raunioon ja asetti aseensa hyvään reikään.
Tiedustelualus nousi ja lenti pois, sotilaat alkoivat hajaantua ja etsiä meitä.
Hallituksen sotilaat olivat hyvin koulutettuja, mutta me armeijan sotilaat olimme paljon kokeneempia ja vahvempia. Hallituksen sotilaat pukeutuivat mustiin luotiliiveihin ja suojasivat kasvonsa mustavisiirisellä kypärällä.
Sotilaat kävelivät alitsemme ja valmistuimme hyökkäämään. Yksi sotilaista käveli erilleen muista ja minä valmistauduin. Mies käveli juuri minun alitseni ja silloin hyppäsin hänen taakseen. Nousin nopeasti ja kiedoin käteni miehen kaulan ympäri. Riuhtaisin miehen niskoja ja niistä kuului märkä rusahdus. Mies kaatui kuolleena maahan ja raahasin hänen ruumiinsa pois näkyviltä.
Muutama sotilas käveli ohi ja katsoi ympärilleen muutaman kerran, he sanoivat jotain radiopuhelimiin ja jatkoivat matkaansa. Virnistin ja hyppäsin pois suojastani, mutta minua odotti ikävä yllätys, edessäni seisoi vihollisen sotilas, joka kääntyi ympäri ja tähtäsi aseensa minua kohti.
Hän oli oudon lyhyt ja hintelä, mutta olin silti vaarassa kuolla.
Hän laukaisi ja heittäydyin selälleni, nostin aseeni perän rintaani vasten ja ammuin sotilaan kypärän visiiriin muutaman luodin. Veri roiskahti sotilaan takaraivosta ja hän kaatui selälleen maahan.
Nousin ylös maasta ja kuljin hitaasti ruumiin luo. Irrotin sotilaan kypärän ja näky sai minut melkein kaatumaan uudestaan. Kypärän takaa paljastui pieni ja nuori poika. Pojan otsassa ja poskessa oli luodinreikiä ja pojan silmät olivat selällään ja pupillit olivat jo sumenneet.
Hengitin raskaasti ja katumus hiipi sieluuni.Kosketin pojan kasvoja ja vetäisin käteni sitten pois,
olin tappanut lapsen...
Pienen pojan, jolla oli vielä koko elämä edessä...
Pala nousi kurkkuuni ja tuntui siltä kuin olisin tukehtunut. Käteni vapisivat ja tiputin aseeni maahan.
Se päästi kolahduksen ja ääni kaukui päässäni pitkään. Rysähdin polvilleni ja tuijotin kuollutta poikaa. Nielaisin ja suljin silmäni hitaasti. Tämä tappo tuntui erilaiselta kuin muut...
Tämä sai minut voimaan pahoin ja tärisemään, aivan kuin olisin tappanut sieluni.
Miten Hallitus oli niin sairas että värväsi lapsia sotaan...
Sitten tunsin kipua, se lävisti koko ruumiini ja silmäni pamahtivat auki.
Laukaus kuului vasta nyt, minua oli ammuttu. Kuoleman kylmä ote tarrasi minuun ja aloin menettää voimani. Kaaduin eteenpäin,suoraan pojan ruumiin päälle. Vereni valui pojan ruumiin päälle ja jostain syystä, tunsin helpotusta.
Olin tappanut lapsen ja nyt minäkin kuolin, olimme tasoissa. En välittänyt että olin kuollut, koska minä en olisi mitenkään kestänyt elämääni, koska muisto siitä että tapoin lapsen, olisi kummitellut koko loppu elämäni mielessäni.

Minä olen Rafael Moon, minä olin Vapaaehtoinen Kuolemaan.



Nimi:Jayred Moon
Päivämäärä:10.2.2042
Kellonaika:16.00
Alue:Turvapaikka

”Nyt on kymmenes päivä helmikuuta, 2042. Lämpötila on +24 astetta ja kevyt tuulenvire viilentää tunteita hieman. Nyt lausukaamme Isä meidän -rukous.”
Päiväkuuluttajan sanat kaikuivat tunneleissa ärsyttävästi, kaikki hurskaat ristivät kätensä ja alkoivat lausua rukousta. Huokaisten kävelin keskusaukion ohi ja pitelin käsilläni ruokakassia, jossa oli koko päivän ateria.
Otin reippaita ja pitkiä askelia, koska en tahtonut kuunnella tuota jokapäiväistä aivopesua.
Hallituksen vartijoita käveli jokapuolla, käsissään kevyet konepistoolit ja heidän vyötäröillään roikkui sähköpamppu.
Peitin kasvoni hattuni lierillä ja kävelin niin nopeasti ohi kuin pystyin.
Vartijat puhuivat päivän tapahtumista ja nauroivat niille typerille, jotka sattuivat jäämään kiinni pakoyrityksistä.
Pääsin vihdoin talolleni ja sanoin turvakoodin mikrophoniin. Ovi päästi sihahduksen ja kahva naksahti ylös, tönäisin oven auki lantiollani ja kävelin keittiöön. Laskin ruokakassin pöydälle huokaisten.
Taloni ei ollut iso, siihen kuului keittiö, olohuone,pesuhuone ja makuuhuone.
Keittiö oli niin pieni, että pystyin juuri ja juuri kulkemaan siellä.
Laitoin ruuat paikoilleen kaappeihin ja laahustin väsyneesti olohuoneeseen, kaaduin sohvalle ja se muotoutui selälleni mukavaksi.
Minä vihaan tätä paikkaa, niin ahdas ja tunkkainen.
Keinotekoinen ilmasto, aurinko ja kuu. Tähdetkin ovat keinotekoisia. Täällä ei ole mitään mikä olisi luonnosta. Paitsi tietysti eläimet eläintarhassa.
Siellä on eläimiä, joiden monet jo luulivat kuolleen sukupuuttoon ilmastonmuutoksen aikana.
Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 2040, kaikki maailman maat ja valtiot kerääntyivät yhteen ja perustivat Hallituksen. Sen jälkeen, he keksivät rakentaa maailman suurimman ydinvoimalan Grönlantiin. Mutta jokin meni vikaan ja se räjähti, aiheuttaen maailmanlaajuista radioaktiivista säteilyä. Se muutti maailman ilmastoa oudosti.
Brasialian valtavat sademetsät kuolivat ja se muuttui aavikoksi, Eurooppa jäätyi ja osa Atlantin valtamerestä kuivui.
Afrikan alkuasukkaat saivat suuren määrän säteilyä ja muuttuivat joksikin kauheaksi...
Siitä lähtien siellä on ollut hiljaista. Mikään ei ääntele siellä, eivät edes eläimet.
Ja kaikesta tästä syytetään Armeijaa, jotka olivat suojelemassa ydinvoimalaa sen räjähtäessä.
Nyt heitä metsästetään yksi kerrallaan ja tapetaan häikäilemättä.
Heitä kutsutaan jätteeksi, pakolaiseksi ja kapinallisiksi, yksikin sana näistä ihmisistä tässä kirotussa loukussa ja sinut teloitetaan.
Reilua eikö?
Kuulin äkisti ovikellon soivan, nousin sohvalta ylös ja kävelin ovelle.
Katsoin valvontakameran läpi ja huomasin oven takana naapurin 16 -vuotiaan tytön, Lisan.
Hän on ollut pelokas ja herkkä siitä asti kun isänsä kuoli sodassa ja äiti raiskattiin ja tapettiin. Hän pelkää olla yksin ja tahtoo siksi tulla aina minun luokseni.
Avasin oven hymyillen ja sain välittömästi syliini Lisan, joka kirjaimellisesti hyppäsi syliini. Silloin huomasin jotain erikoista hänessä, tunsin rintani kostuvan ja kuulin hänen nyyhkyttävän. Tyttö nosti kasvonsa itkien ja näin välittömästi hänen katseestaan, että jokin oli pielessä.
”Mikä hätänä Lisa? Onko jotain tapahtunut?” Kysyin itkevältä tytöltä sukiessani tytön hopeisia hiuksia. Hän ei saanut sanaa suustaan, hän vain nyyhkytti ja änkytti. Silloin hän veti henkeä ja alkoi puhua.
”Pahat miehet...Tekivät kauheita asioita....Minä juoksin pois... Nyt he jahtaavat minua!” Tyttö huuti sanat suustaan ulos ja puristi minua yhä kovemmin. Mietin hetken ja olin aikeissa kysyä tytöltä, että olivatko nämä todellisia, kun kuulin ovikellon soivan taas. Vein tytön olohuoneeseen ja laskin hänet sohvalle istumaan, polvistuen hänen eteensä.
”Palaan pian,älä pelkää.” Lohdutin tyttöä ja sipaisin hänen poskeaan kädelläni.
Nousin ylös ja katsoin taas valvontakamerasta ketä ovella oli. Siellä seisoi kaksi Hallituksen vartiaa, kädessään sähköpamput. Viha valtasi minut ja menin takaisin olohuoneeseen. Nappasin käteeni pesäpallomailan ja puristin sitä vihoissani. Kävelin ovelle avaten oven yläosan ja katsoin vartijoita vihaisesti.
”Mitä haluatte? Ettekö te kunnioita yksityisyyttä enää, senkin torakat!” Tiuskaisin vihaisena ja vartijat nostivat pamppunsa korkeammalle.
”Me tulimme hakemaan tytön, joka pakeni juuri laboratoriosta.” Toinen vartija sanoi ja sai välittömästi poskeensa iskun toiselta vartijalta. Katsoin heitä hetken ja puristin mailaa yhä kovemmin vihan vallassa.
”Antakaa tyttö meille suosiolla, niin meidän ei tarvitse tulla sisään hakemaan häntä pakolla.” Toinen vartija suostutteli ja taputti sähköpamppuaan kämmentään vasten uhkaavasti. Nostin toista kulmaani ja avasin oven. Kävelin ulos ja suljin oven perässäni.
”Minä en anna häntä teille, senkin kurjat. En anna häntä teidän verentahrimiin käsiinne, vaikka minua uhattaisi kuolemalla! Senkin haisevat ja saastaiset siat, menkää pois minun silmistäni tai en vastaa seurauksista!” Huusin vartijoille uhmaten vaaraa, katsoen heitä raivokkain silmin.
Vartijat nostivat aseensa ja latasivat ne.
”Eipäs aleta väkivaltaisiksi, ystäväiseni.” Vartija sanoi ja viittasi toiselle, että menisi hakemaan tytön talostani. Sitä minä en sallinut, kun vartija tuli kasvojeni eteen,tein nopean polvipotkun, jota seurasi voimakas piiskapotku, suoraan kohti vartijaa.
Hän lensi selälleen ja toinen vartija avasi tulen. Nopeasti loikkasin sivuun ja viskasin mailan suoraan miehen päähän. Miehen tähtäys petti ja hän ampui minne sattuu, kaatuen maahan. Kävelin hänen eteensä reippaasti ja nappasin häntä rinnuksista vihasta kihisten.
”Jos kehtaatte tulla vielä kerrankin talolleni, niin en jätä sinua henkiin, ymmärrätkö?”
Ärisin miehelle ja iskin hänen päänsä katuun voimakkaasti.
Hän ravisti päätään ja koitti päästä otteestani, mutta en päästänyt häntä irti.
”Hyvä. Toivottavasti se on näin, senkin inhottava paskiainen.” Nostin miehen ylös ja päästin irti. Nappasin pesäpallomailan ja iskin sillä maassa makaavaa vartijaa, saaden tämän nousemaan ylös ja juoksemaan toverinsa perään kompastellen.
Huomasin vasta nyt, että ympärilläni oli väkijoukko, joka tuijotti minua pelokkaasti ja hämmästyneenä.
Silloin kuulin vienon ja hiljaisen taputuksen joukon keskeltä. Vanha kumaraselkäinen nainen taputti virnistäen minulle inokkaasti. Silloin muutkin ihmiset yhtyivät taputtamaan, kaikki taputtivat ja jotkut jopa vislasivat minulle.
Kumarsin syvään ja kävelin takaisin talooni. Lisa juoksi suoraan syliini,kun tulin olohuoneeseeni. Hän painoi päänsä rintaani vasten tyytyväisesti ja itki vieläkin.
”He ovat nyt poissa, he eivät palaa, Lisa. Ei hätää, olet turvassa.” Silloin Lisa nosti kasvonsa ja hymyili vaisusti.
”Voinko minä nukkua täällä yön, ole kiltti Jay.” Tyttö aneli ja vastasin hänelle hymyllä.
”Tietysti,olet paremmassa turvassa minun kanssani.” Sanoin sukien tytön hiuksia ja heiluttaen kehoani hieman tytön ollessa sylissäni.
”Voinko nukkua vieressäsi?” Lisa pyyti silmät loistaen, silloin minulla hieman kolahti päässä. Miltä se näyttäisi... 16 -vuotias tyttö nukkuu minun kanssani samassa sängyssä?
Mutta hän ei uskalla nukkua yksinkään, tunnen hänet sen verran hyvin.
Huokaisten nyökkäsin ja tyttö hymyili iloisesti halaten minua taas.
Silitin hänen päätään, mutta silti sisälläni, vaikka epäröin tulevaa, tunsin lievää lohdutusta.
Pelkäsin, että Hallitus tulisi sieppaamaan avuttoman tytön uudestaan ja viemään hänet takaisin siihen laboratorioon, josta vartija puhui.
En voi sallia sitä, olihan hänen isänsä sentään minun veljeni...


Nimeni on Jayred North, minä olin Vapaaehtoinen Kuolemaan.



Nimi:Jonathan Cedric

Päivämäärä:14.06.2042
kellonaika:12.59
Alue:New Yorkin rauniot

Kuukausi siitä kun lähdimme Brasiliasta, tulimme New Yorkiin, koska saimme yhteyden muutamaan Armeijan sotilaaseen. He kertoivat että olivat perustaneet pienen tukikohdan Armeijan sotilaille. Me lähdimme välittömästi, pakkasimme tarvikkeemme ja kävelimme jalkapatikalla muutamankymmentä kilometriä vanhalle lentokentälle ja löysimme lentokoneen, jolla pääsimme New Yorkiin.
Nyt minä, Renik ja muutamakymmentä muuta sotilasta, etsimme sitä tukikohtaa.
Vältellen Hallituksen tiedustelualuksia ja kaupungissa partioivia sotilaita.
Kuljemme sivukujilla ja viemäreissä, jotta meitä ei nähtäisi.
Yllätyksen etu on säilytettävä. Juuri tällä hetkellä me kuljemme viemärissä, kahlaten vyötäröä myöten inhottavassa ja haisevassa jätevedessä, joka on seisahtanut paikalleen.
Ajoittain tunnen jonkin hipaisevan jalkaani, mutta uskottelen sen olevan vain peltitölkki tai jokin muu jäte.
Minä kuljen ensimmäisenä, koska minulla on yölasit. Hyvä tekosyy...
Huomasin viemärin kaartuvan vasemmalle ja hihkaisin tovereilleni merkin kääntyä.
Muutaman minuutin kävelyn jälkeen huomasin seinää vasten nojaavat tikkaat.
Huomautin niistä Renikille, joka päätti kiivetä ensin. Hän kipusi tikkaat nopeasti ylös ja kurkkasi viemärinkannen alta. Hän vihelsi lyhyesti, merkiksi siitä että reitti on selvä.
Nousimme kaikki ylös viemäristä ja menimme välittömästi suojaan sivukujalle.
Renik viittasi kulkemaan kujaa pitkin ja sanoi että löydämme tukikohdan aivan pian. Jäin viimeiseksi, koska pidin lyhyen hengityspaussin. Olin juuri lähdössä muiden perään kun kuulin jonkun lataavan aseensa takanani. Käännyin ympäri ja huomasin kaksi Hallituksen sotilasta, jotka heittivät jalustalle kaksi Whirlwind -konekivääriä.
Ne olivat kuusipiippuisia konekivääreitä, jotka ampuivat jopa 40 luotia sekunnissa.
Silmäni laajenivat pelosta ja huusin tovereitani suojautumaan.
Mutta oli jo liian myöhäistä, sotilaat avasivat tulen. Luodit viuhahtivat ohi ja repivät ystäviäni kappaleiksi, minä kerkesin juuri ajoissa hyppäämään suojaan vieressäni olevan oven läpi. Ovi murskautui ja kaaduin kovalle kiviselle lattialle. Pöly leijui vieläkin ilmassa, kun käännyin ympäri ja katsoin ulos.
Luodit eivät enää lentäneet ja nyt kuulin nopeita juoksuaskelia. Huomasin kun kaksi varjoa lankesi oven eteen. Silloin oviaukkoon tuli Hallituksen sotilas, pistooli ojossa ja minua osottaen.
Mies tuijotti minua ja latasi pistoolinsa. Yhtäkkiä toinen sotilas huusi kadulta kauhuissaan.
Huomasin kuinka minua uhkaava sotilas kääntyi ympäri ja osoitti jotain aseellaan.
Kuului inhottava luun murtumisesta ja lihan repeytymisestä kuuluva ääni.
”Pysy siellä! Älä tule lähemmäs!” Sotilas huuti, mutta ei nähtävästi saanut mitään aikaiseksi. Nousin ylös nopeasti ja peräännyin aivan huoneen seinää vasten, ladaten aseeni.
Sotilas lenti selälleen ja sen päällä oli jokin epämuodostunut ja suurta bulldoggia muistuttava olento.
Sen toisen silmän päälle oli kasvanut ihoa ja sen hampaat olivat oudossa järjestyksessä,
terävä,tylsä,terävä ja tylsä.
Se repi sotilaan pään irti leuoillaan ja viskasi vertavuotavan pään pois suustaan.
Se näytti haistavan minut ja katsoi minun suuntaani, suupieli kuolaa ja verta valuen, siinä oli jotain tuttua...
Olento katsoi minua oudosti toisella silmällään ja käveli eteeni muristen. Se laahasi vasenta takajalkaansa perässään, aivan kuin siinä ei olisi ollut luuta tai lihasta.
Se nuuski minua ja urahti, luultavasti siksi koska olin juuri kahlannut viemärissä.
Silloin huomasin jonkin tutun, kultaisen merkin loistavan sen kaulassa.
”Ron?” Sanoin inhon ja pahan oloni alta. Minun koirani...
Ron...
Ei se voi olla...
”Mitä sinulle on tehty...” Sanoin itselleni katsoen tuota kidutettua olentoa.
Hitaasti huokaisten ja nostaen aseeni, minä katsoin kauheaa hirviötä silmiin.
Kyyneleet valuivat silmistäni, kun asetin aseeni sen otsalle.
”Paikka poika... Tämä ei satu... Paikka...” Surun kangistamin sormin, painoin liipaisimen alas ja kolme laukausta kajahti.
Hyvästi, Ron...

Minä olen Jonathan Cedric, minä olin vapaaehtoinen kuolemaan.