Kohti turmiotaan ui,
neito kun kuutamoon rakastui,
ei saanut rauhaa levoton sydän,
kun paperia pyys, mut saikin sulkakynän.
Hän rauhatonna vaelsi,
kun sieluansa sivalsi
miekka katkeran rakkauden,
se sokeutti silmät totuuden.

Niin kuihtui sielu viaton,
nyt neito parka yksin on
kuin kuoleva ruusu kaunoinen,
joka ensin oli punainen.
Ja vuotaa verta sydän tää,
se pienen hetken lämmittää,
mut sula ei jää ikuinen,
kun muodon saa se hopeisen.

Kerran itkun vaimean mies matkallansa kuuli,
hän vangituksi linnuksi sen surun ääntä luuli.
Niin lipui rantaan matalaan miehen kultapursi,
hän näki naisen kaihon sen, jään sydämestä mursi.
Mies rikas ollut ei, mut naisen terveeks hoiti
ja hoivaa hellää saadessaan, neito surunsakin voitti.
Vaik kumpikaan kuoreltaan ei täydellinen ollut,
sielun rakkaus palava ei toista kohtaan kuollut.