Pojan silmät loistaa ja nautin kysymyksiin vastailusta, kunnes tunnen kuin herääväni taas - mikä rooli tämä olikaan? Ai niin, viihdytän ja säikyttelen poikaa antamalla ymmärtää että olen suurenkin luokan rikollinen. Olen kyllä aika käsittämättömän kännissä eikä pojan isän (miten sillekin menee tämä rooli alas?) tarjoama viina auta, noihin nähden ymmärtää että jässain vaiheessa yötä ambulanssimiehistö nostaa minut nuotiosta, mutta ei siitä sen enempää, vaan asiaan.
Olen keräillyt näitä tarinoita pitkään. Osan olen kirjoittanut ylös käsin, niistä iso osa kadonnut, revennyt -- mikä harmittaa. Sitten on näitä konekirjoituksia kuten tämä. Nopeasti itsensä kirjoittavaa tekstiä, jota ei tunnista myöhemmin omakseen. Mutta sen puun oksina nämä ovat välttämättömiä, niistä pienimmätkin risut, vain kappaleen pituiset tai muuten torsot tarinat joista on turha etsiä mitään sisältöä tai nerokasta muotoa joka selittäisi sisällöttömyyden. Ne ovat siinä kuin sinä olet siinä, turhia teknisesti ottaen, mutta pakollisina osina kokonaisuutta tai useampaa, vähintään tunnelmaa.
Tänään kirjoitan aika minimalistisesti ja kuivasti mutta silti jahkaillen, paskaa? Joo. Viihdettä? Huonoa sellaista. Mutten arvostele itseäni valvoneena, näiden kemikaalien avustaessa aivojani pitäytymään edes ohjaksissa kun persoonia ei ole ja paikat persoonattomien nimien tai vastaavien subjektien ja objektien ympärillä hajoaa.
Ei siitä rikollisvouhotuksesta sen enempää, nolo esitys vaikka läpi menikin, mutta myöhemmin tajusin pelottavan useiden kertomieni tarinoiden olleenkin tosielämäni anekdootteja jotka valitsin riskienkin uhallla kerrottavaksi, koska kännissä on rasittavaa sepittää. Toisin kuin vaikka nyt.
En ole ihan varma mitä nämä kemikaalit oli, mutta ne terävöitti ajattelua niin, jotta joitain palasia sain yhteistoimintaan - oli ne sepitettä tai ei.
Elämänkertojen totuudenmukaisuus on yliarvostettua. Siihen nähden millaisia muutamista olisi saanut vähän muuntelemalla. Parhaita eläimiä kuvailtavaksi kirjoina ovat olleet henkilöt, jotka eivät jää ihmiselämänkuviksi, vaan ovat samalla jotain muutakin, oikeastaan ihan mitä tahansa, kunhan alansa kärkeä. Ihmisethän hehkuttavat, ylistävät ja juhlivat paskaakin, jos se vain on paskana suurin ja kaunein tai jotain muuta superlatiivia ilmentävä, käsin kosketeltava. Hunter. S. Thompson, enemmän ikoni kuin ihminen. Kalervo Palsa, selittämättömissä. Paracelsius... annokset, ne todellakin tekee myrkyn. Aleksander Shulgin, rakkaustarina, kaunis elämä ja kirjat siitä täynnä näitä satoja kemikaaleja kaavoineen ja kuvauksineen. Paitani on aika verinen, ainakaan veri ei hyydy liian helposti. Ehkä ne on ruston paloja kun tukkii neulat, käsivarret narisee kun metalli yrittää lävistää pinnnan, tehden sen lopulta lähes paukahtaen. Miksi nyt ei silti enää osu vaikka laitoin oikeat symbolit ylleni, muoviset aurinkolasit ja kalastushatun. Väsyttää, mutta tiedän etten voi nukahtaa niiden kemikaalien vuoksi.
Väsyn vain, vaikka nuotioon, mutta rooli ei petä...