Kuvitelkaa aamu.
Juuri ennen auringonnousua.
Jordanjoki on tumma,
ja minä istun kivellä
koettamassa vettä varpaillani.
Vesi tuntuu kylmältä.

Ja minua vituttaa.
Mietin miten voisin paeta tilanteesta,
mutta en keksi mitään.

Joen molemmille rannoille on kokoontunut
jo satoja ihmisiä odottamaan aamua.
Kuulemaan minua,
ja ottamaan kasteen.

Kaikki näkevät minut.
Minua viluttaa ja vituttaa.
Istun kivellä ja teeskentelen rukoilevani.

En ole kahteen päivään syönyt mitään,
koska olen profeetta.
Jumalaa kuulee paremmin
kun on nälissään.
En ole huomannut eroa.
Paitsi nälkäisenä vituttaa enemmän.

Satoja kastettavia.
Kylmää vettä ja nälkää.
Viisaita sanoja toorasta.
Mahtavaa olla profeetta.

Kaiken lisäksi serkkuni
Jeesus on tänään tulossa ottamaan
kasteen.

Juuri tänään!

Hän on hankkinut mainetta Galileassa
tekemällä ihmetekoja.
Parantanut sairaita ja muuttanut veden viiniksi!

Ja minä en saa muutettua
edes tätä jokivettä lämpimäksi.

Hukutan sen kaverin
kun hän saapuu.

Tai en.
Tunnen hänen äitinsä.

Minua vituttaa ajatus,
että olen profetoinut turhaan.
Olen vuosikausia pukeutunut
pelkkään lampaantaljaan,ollut nälissäni,
nähnyt näkyjä ja ollut Jumalan äänenä.

Ja nyt ilmestyy serkku,
joka osaa muuttaa veden viiniksi!

Odotan vielä hetken,
ennen kuin nousen kiveltä.
Sitten kävelen rantaan
yrittäen olla kastamatta jalkojani.

Aurinko alkaa nousta ja
ihmiset alkavat lähestyä minua.
Ahdistaa.
Ajattelen vain serkkuani,
ja hänen viinitemppuaan.

Miten helvetissä sellainen onnistuu?

Levitän käteni ja kutsun
halukkaita ottamaan kasteen.
Sitten kahlaan veteen vyötäisiäni myöten.

Ihmisiä tulee jonossa.
Upotan heidät ja siunaan.
Mutta koko ajan mielessäni
pyörii se viinitemppu.
Päätän että kysyn sitä häneltä.


Ihmisiä riittää,
päivästä on tulossa pitkä.
Ja minä odotan vain
sitä vitun Jeesusta.