Suuri kuu paistoi kirkkaalla taivaalla. Se hohti valoa hämärään huoneeseen. Vanha mies istui ikkunan ääressä ja katseli surumielisesti ulos. Viereiselle tontille nousi komea talo. Se oli uusi, mutta vanhahtava tyyli herätti arvostusta. Mies tunsi kuitenkin myös suurta pelkoa talon suhteen. Uusiutuva kasvillisuus oli saanut tuhkasta voimia. "Ei . Ei se olisi loppu. Ei vielä, ei ehkä koskaan", hän ajatteli. Kylmä kipu levisi hänen selkäänsä ja kuin halvautuneena mies kaatui lattialle iskien päänsä pöydän kulmaan.

Viikkoja oli kulunut kun ambulanssi kaarsi pois pihasta. "No hänhän oli jo vanha. Ihmisiä tulee ja menee, ei siinä mitään ihmeellistä ollut", totesi lääkäri. Yksinäinen herra Robinson oli löydetty pää haljenneena vasta viikkoja kuolemasta. Herra Williams katsoi huojentuneena ympärilleen. "Olisi vaimolle järkytys, jos uudella asuinpaikalla tapahtuisi vähänkin jotain hämäräperäistä, vainoharhainen kun sellaisten asioiden suhteen vähän on", hän mainitsi vielä. Herra Williams oli muuttanut uuteen taloon perheineen, vaimonsa Helenin ja lapsiensa Katien ja Joshuan kanssa. Muuttomiehet raahasivat huonekaluja talon kolmanteen, eli ylimpään kerrokseen. Rouva Williams nousi mukana seuraten leveitä portaita, jotka kaartuivat kauniisti. Kaiteet olivat koristeelliset ja pienet ikkunat, jotka tekivät aulan hämäräksi, toivat vanhanaikaisen tunnelman. Tummat, juhlalliset värit ja paksut seinät todellakin olivat kuin kymmenien vuosin takaa, jopa vuosisadan vaihteesta. Talossa oli myös ullakko, kuin mikäkin kummitustalo. "Eikö tällä paikalla aikaisemminkin ollut talo? " Helen ihmetteli ääneen, saamatta kuitenkaan vastausta. "Mitä sille on tapahtunut?" Epämiellyttävä hiljaisuus jäi ilmaan ja kuin kylmä viima olisi puhaltanut paksujen ikkunanpuitteiden läpi.

Aikaa kului ja perhe oli tutustunut naapureihin ja lapsetkin olivat löytäneet kavereita. Päällisin puolin kaikki oli hienosti. Rouva Williamsin mieltä oli kuitenkin jäänyt painamaan eräs poikkeukseton seikka. Jokaisessa lähiön talossa oli uudet asukkaat. Vasta menehtynyttä herra Robinsonia lukuun ottamatta, kaikki asukkaat olivat muuttaneet pois. Asuinseutu oli kaunis ja paikka muutenkin miellyttävä. Se herätti luonnollisestikin Helenissä ihmetystä. "Kaikki ei voi olla kohdallaan…"Helen mietti. "Kaikkihan on täydellistä", hänen miehensä sanoi aina. Silti Helen tunsi sisimmässään jotain. Kuin polttava kipu selkäpiissä, varoituksena. Polttava tunne levisi ja Helen melkein huudahti kivusta, kun tunne yhtäkkiä katosi. Kaikki oli taas normaalia. Helen oli kauhuissaan. Hän tiesi olevansa täysin terve, kaikin tavoin. Äskeinen kipu ei ollut mitään tyypillistä särkyä. Se oli kuin tuli, joka poltti häntä sisältä päin.

Talo paloi. Kuului lasten huutoa ja putoilevien lautojen ja tavaroiden putoamisesta lähteviä ääniä. Helen yritti nousta sängystään, mutta ei pystynyt liikkumaan. Hän tunsi kuinka tuli sulatti hänen ruumistaan. Kärsimys vei häneltä lähes tajun… Helen heräsi hikisenä. Hän ponnahti äkkiä sängystä ylös, kunnes tajusi nähneensä vain unta. Hän katsoi huojentuneena sileää ihoaan. Ei jälkeäkään palamisesta. "Se oli niin todellisen tuntuista", hän ajatteli. Oli yö, mutta yrityksistään huolimatta Helen ei enää saanut unta. Hän oli hermostunut, eikä päässyt unen tunnelmasta eroon. Hän siirtyi alakertaan juomaan kahvia ja selventämään ajatuksiaan. Hän oli nähnyt samantapaisia unia lähiaikoina jo useamman kerran. Paremminkin unissa oli yksi yhdistävä tekijä, tuli. Helen oli saanut tuntea monenlaista epätoivoa, kärsimystä, pelkoa ja kipua unissaan. Hänellä oli tunne, joka sanoi ettei kaikki ollut kunnossa. Helen uskoi omaavansa erikoisia lahjoja. Että hän näki asioita. Hänen puolisonsa ei ottanut häntä kovin vakavasti. "Mutta nyt olisi jo korkea aika saada Thomas ymmärtämään", Helen ajatteli päättäväisesti.

Rouva Williams kääntyi korkean hyllyn puoleen, jossa pölyyntyneet kirjat nojasivat toisiinsa. Hän oli kirjastossa. Matalakorkoiset kengät kopisivat äänekkäästi, kun hän käveli hiljaisuudessa. Helen ei ollut puhunut kenellekään yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän etsi kotikylänsä sanomalehtiä. Uutiset oli arkistoitu järjestykseen paksuihin kansioihin. Hän veti lähes puolimetrisen kansion ja raahasi sen pöydälle. Se oli aivan pölyssä, vaikka sisälsikin korkeintaan parin vuoden takaisia artikkeleita. Koko hyllykin oli aivan perällä, kuin piilossa. Helen oli ihmeissään, eikö ihmisiä sitten kiinnostanut enää vanhentuneet asiat. Lähes vaikutti siltä kuin sanomalehtiä haluttaisiin vältellä. Oliko niissä jotain sellaista mitä kukaan ei halunnut nähdä, mikä haluttiin vain unohtaa? Helen käänteli kiivaasti sivuja eikä oikein itsekään tiennyt mitä tarkalleen oli etsimässä. Mutta kuin vaistomaisesti hän pysähtyi tulipaloilmoituksen kohdalle. Jokin talo oli palanut ja tämä talo oli sijainnut juuri heidän kotinsa paikalla! Kaikki asukkaat olivat kuolleet. Aiheesta kerrottiin välttelevästi, eikä sanallakaan syttymissyystä. Mielenkiintoista jutussa oli kuitenkin se, että talo oli ollut vasta rakennettu. Helen päätti etsiä tietoa entisistä asukkaista ja talon historiasta muutaman vuoden takaisista artikkeleista. Helen löysi vastaavan jutun palaneesta talosta ja luuli jo törmänneensä samaan artikkeliin uudestaan. "Huonoa järjestelyä täällä", hän ajatteli jo kunnes vuosiluku paljasti hänen luulonsa vääräksi. Sama kohtalo oli aikaisemmallakin, kohtalaisen uudella talolla. Selittämättömät palot näyttivät toistuvan aina uudestaan ja kuin kiistääkseen asian itseltään hän päätti lähteä pikaisesti kotiinsa. Hän ei uskaltanut enää hankkia lisää vahvistusta pelolleen, sillä halusi unohtaa koko asian. Olla uskomasta, että pian heidänkin perheensä kokisi saman kohtalon...

"Tuhopolttaja?" Herra Williams toisti epävarmana puolisonsa epäilyksen. Helen oli kertonut aamiaispöydässä tutkimuksistaan. Viime öisen painajaisen jälkeen hän tajusi ettei voinutkaan vain valehdella itselleen, ettei olisi syytä pelkoon. "Tämä asia pitää selvittää. Lopullisesti. Tänään menen poliisin puheille", Helen ilmoitti miehelleen. Thomas, joka vihdoinkin alkoi lämmetä vaimonsa epäilyksille lupautui mukaan. Jo ulko-ovella Helenin matka keskeytyi. Polttava tunne lähti jalkateristä ja mitä pidemmälle hän liikkui se vain nousi ylemmäs. Kuin jalat tulessa hän alkoi huutaa ja polkemaan jalkojaan maahan, kuin tukahduttaakseen paloa. Thomas otti ihmeissään Helenistä kiinni ja laski tämän makuulle lattialle. Helenin kipu lakkasi ja yhtä nopeasti kuin kohtaus oli alkanut, se loppui. "Mikä sinulle tuli?!" Thomas hätäili." En tiedä", Helen vastasi." Taidan jäädä kotiin lepäämään." Joshua ja Katiekin olivat rynnänneet hädissään paikalle. "Mene vain yksin poliisiasemalle. Asia täytyy selvittää ajoissa, ennen kuin mitään kamalaa tapahtuu", Helen sanoi vakavasti. Herra Williams lähti ja Helen jäi lapsiensa kanssa kotiinsa. Helen ei osannut yhdistää sattunutta välikohtausta aikaisempiin kipuihin ja uniinsa. Hän alkoi kuitenkin hieroa särkeviä jalkojaan. Hän riisui sukkansa. Järkytys oli suuri, niissä oli selvästi palovammoja.

Herra Williams keskusteli vanhemman poliisin kanssa palotapauksista. Hän ehdotti, että kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlaisesta tuhopolttajasta. Kalpea poliisi vastasi vaisusti ettei minkäänlaisia todisteita ollut. Keskustelu loppui lyhyeen ja pettyneenä herra Williams oli jo lähdössä. Vanhahko naispuolinen henkilö, joka oli selvästi seurannut keskustelua, pyysi hänet luokseen." Se ei ole mitään sattumaa", hän lähes kuiskasi." Se on jatkunut jo vuosikymmenet. Se oli itsemurha. Paloi talonsa mukana. Hän ei saa rauhaa. Olkaa varuillanne..." Nainen kääntyi äkkiä nurkan taakse, eikä Thomas löytänyt häntä vilkkaan ihmisvilinän joukosta poliisiasemalla. Thomas ei tiennyt miten suhtautua outoon naiseen, mutta lähti kuitenkin kiireesti kotiin.

Helen makasi epätoivoisena sängyssään. Hän katsoi paksua seinää ja kuin kiinni jähmettynyttä ikkunaa. Makuuhuone oli toisessa kerroksessa, eikä Helenillä ollut aikomustakaan lähteä kiipeämään palanein jaloin parveketta pitkin alas. Outo tunne kuitenkin sanoi, että hänen pitäisi päästä ulos. Hän ajatteli sekoavansa. Hän ihmetteli pakokauhuista tunnettaan. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Hänhän pääsisi ulos koska haluaisi. "En ole talon vanki", Helen totesi päättäväisesti itsekseen ja ihmetteli heti perään, miksi edes ajatteli jotain niin älytöntä. Minulle vain sattui pieni tapaturma. Kuin pitääkseen mielenterveytensä, hän alitajuisesti kieltäytyi ajattelevansa asian yliluonnollisuutta. Itsestään syttyvät jalat tosiaankin olivat liikaa jopa Helenille. Yllättäen Helen vain nukahti. Määrätyn kohtalon murehtiminen olisikin ollut täysin turhaa...

Thomas sulki oven perässään. Talo kuulosti hiljaiselta. Hän ajatteli ihmeissään tapaamaansa naista: "Aivan kuin hän olisi tarkoittanut, että täällä kummittelee. Pitää unohtaa tuollaiset hömpötykset." Herra Williams ei todellakaan uskonut mihinkään tuollaiseen. Vakaa ja tervejärkinen mies siirtyi olohuoneeseen huomaamatta katonrajassa seuraavaa savua. Perheen toivo oli tuhoon tuomittu, niin kuin kaikkien edellistenkin. Eikä rauhaton sielu saanut vieläkään tarpeekseen....


toivottavasti piditte tarinasta ja muuten oon just liittyn tänne ni ois kiva saada uusii kamui... mutta mutta kyl mie aion tänne jossaan vaiheessa musaakin lisätä jos kerkeen :)