Ulkonäkö

Kalle Vapaamies oli sellainen mies jollaisia näkee yleensä synkissä painajaisissa. Jos hän seuraisi sinua, etsiytyisit mieluusti suuren väkijoukon tai poliisin läheisyyteen. Kallen ulkonäkö... miten sen kauniimmin kuvailisi. Roistomainen, vähintään. Mutta jos Kalle oli pelottava, niin hänen sisarensa Kerttu oli suorastaan kammottavan hirvittävä. Jos sammakko risteytettäisi ihmisen kanssa, tulos näyttäisi todennäköisesti Kertulta. Huhu kiersi naapurustossa, että näin asian laita itse asiassa olikin. Eiväthän naapurit tienneet sen olevan mahdotonta, koska he, kuten naapurit yleensä, olivat aivan järkyttäviä idiootteja.

Kalle ei suuresti pitänyt Kertusta, sillä Kerttu oli häntä rumempi. Ei sen puoleen että hän olisi juurikaan pitänyt kenestäkään muustakaan. Itse asiassa hän vihasi useimpia tuntemiaan ihmisiä, ja joitain niistäkin joita hän ei tuntenut. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että muut ihmiset olivat hänen mielestään idiootteja, jotkut jopa vielä suurempia idiootteja kuin hänen naapurinsa. Mutta silti Kalle asui sisarensa kanssa, eläen elämää jota voisi ensivilkaisulla kutsua sovuksi mutta joka oikeasti oli lopullisen toisiinsa kyllästymisen aiheuttamaa välinpitämättömyyttä.

Niin he elelivät ja vanhenivat, murjottaen kotonaan. Kävivät he silloin tällöin toki kaupassa, jolloin kauppias aina piteli toista kättään valmiina hälytysnappulalla ja lukitsi kassakoneen. Lopulta kuitenkin kävi niin että Kerttu kuoli. Vanhuuteen, ihme kyllä (Ihme on se, ettei Kalle tappanut häntä. Hän olisi kyllä halunnut.). Hautajaisissa oli tasan kolme ihmistä, jos lasketaan mukaan Kalle, pappi ja Kertun ruumis. Arkku oli terästä ja pultattu kiinni. "Toivottavasti pysyy siellä" ajatteli Kalle, koska hän ei ollut täysin vakuuttunut Kertun kuolemasta. Sitä kun ei juuri huomannut ulkonäöstä. "Yhtä kuolleelta se on näyttänyt viimeiset kymmenen vuotta."

Pian hautajaisten jälkeen, Kallen nukkuessa, hänen ikkunastaan alkoi yhtäkkiä tulvia sinistä ja kirkasta valoa. Sitä kesti vain hetken, ja sitten yhtäkkiä ikkunasta lennähti helähtelevän äänen saattelemana pieni sinihohtoinen keijukainen joka kasvoi valoon heränneen Kallen silmissä ihmisen kokoiseksi. Kallea asia kiinnosti juuri ja juuri sen verran, että hän jaksoi vaivautua tivaamaan tämän uuden tuttavuuden aikeita. "Kuka olet? Mene pois. Yritän nukkua." Ja olento vastasi: "Shhh... kohta saat nukkua jos vielä haluat. Koska elämäsi on niin kurjaa, toteutan yhden toivomuksesi." Kalle toivoi haltijan menevän pois ja antavan hänen nukkua. "Öh, no toteutan senkin mutta etkö haluaisi jotain muuta..." Kalle mietti hetken, nukahti, säpsähti uudestaan hereille ja sanoi: "Haluan, että olisin kauniimpi kuin kukaan muu maailmassa. Ehkä sitten voisin yrittää kokeilla sitä onnellisuus-potaskaa." Sitten hän haukotteli, ja nukahti syvään uneen.

Kalle heräsi tavallista ärtyneempänä, maleksi peilin ääreen ja tuijotti hetken. Peilistä tuijotti takaisin sama vanha roistomainen Kalle kuin aina ennenkin, ja hän ajatteli "Olipa typerä uni. Haltijoita ja toivomuksia, pah." Sitten hän meni jääkaapille. Tyhjää täynnä. "Kaipa se on lähdettävä kauppaan..." hän ajatteli ja rupesi laittamaan takkia päälleen. Ulkona oli kylmä ja sateinen ilma, oli syyskuu. Ulkona ei ollut ketään. Korttelin päässä oli pieni K-kauppa, hänen vakiokauppansa. Avatessaan kaupan oven Kalle hämmästyi suunnattomasti. Kaupassa oli yhdeksän asiakasta ja myyjä, jotka kaikki näyttivät samalta kuin Kerttu hautajaispäivänä. Sama oli asian laita kaikkialla maailmassa. Amerikasta Afrikkaan, Euroopasta Etelänavalle, kaikki ihmiset näyttivät sammakon ja ihmisen risteytykseltä.