Nyt onkin taas se päivä, jolloin huomasin olevani yksin. Ei näy ketään, eikä kuulu mitään. Se on ihan hyvä. Ei se ainakaan paha voi olla, koska se tuoksuu kuitenkin näinkin jumalaiselle. Jossain on satanut metrejä, täällä vain vähäisen. Kuitenkin se on riittänyt, ja se on elämälle hyvä. Minun sekä muiden.

Jos vain astuisin siltikin ihan lyhyen askeleen. Ihan pienen pienoisen. Eihän sekään pahasta ole. Kaikki muuthan suorastaan loikkaavat ylitseni ja katoavat taivaanrantaan ennen kuin edes kunnolla havaitsen. Mihin he menevät? Vaikka, eipä minua kiinnosta. Pääasia on että he menevät, eivätkä palaa enää koskaan.

Joten, päätän siis olla astumatta. Näin on hyvä, koska olen kotonani.Enkä halua pois milloinkaan. Antaa heidän mennä, se on heille oikein.