"Katso nyt tarkemmin." Sanon ja suuntaan sormeni ylös. "Näetkö sen?"
"En." Sinä sanot, ja minä turhaudun.
"Se on kaikkialla päällämme. Miten et voi nähdä sitä? Se on punertavan keltainen ja siinä on mustia pisteitä. Kuin kuplia. Näetkö?"
"En." Sanot jälleen. "Minä näen vain taivaan, ja se on musta ja täynnä tähtiä. Oletko sinä taas syönyt jotain kiellettyä?" Minä turhaudun lisää.
"En." Vastaan ja painan katseeni alas. "Minä jätin kerrankin syömättä."

Ja hiljaisuus valtaa alaa.

"Mutta mikäs tuo suunnaton pylväs on? Tuo minkä pinta hohtaa kuin kiiltävin kulta ja hopea? Tuo mikä on korkea, ja yhä sen yllä on taivaasi kaukana?" Kysyn varovasti, kuin peläten särkeväni jotain kallisarvoista ja hentoa.
"Kultani." Vastaat ja huokaiset. "Se on puu. Se on ruskea."

Olen hetken vaiti.

"Mikä on tämä minun kädessäni? Se on oudon raskas?"
"Se on terä." Vastaat, ja minua kouristaa.

Herään hetkeen tämän jälkeen, ja kylven taivaan tummalla pinnalla. Mutta olen maassa. Sinäkin olet siinä muttet sano enää mitään.

Yksin.