Onko tämä taas se sama uni? Onko? Juuri se, missä olen minä ja sinä? Helvetti, kuinka minä olen täynnä tätä samaa. Sinä astut esiin selkäni takaa, ja kuiskaat korvaani niin, että aivoni valuvat silmistäni ulos. Kuiskaat niin, etten enää ikinä sano mitään sinua vastaan. Tiedän, että olet kaunis sanomattakin. Miksi sinä et anna minulle rauhaa. Tiedän rakastavani sinua vielä pitkään, en ikuisesti, pitkään.

Mutta kuinka pitkään se vie, ennenkuin opin huomaamaan sinut siellä? Olet lehvien peitossa takanani. Tiedän missä olet, ja mitä sieltä huudat. Mutta minä kuulen aina mitä haluan. Minä tunnen vain sen väreen. Ilma on puhdas, ja haisee pahalle. Vesi on samettia, pehmeää käsin arpisin kaivaa. Maasta en sano sanaakaan. Se on täynnä matoja.

Hautaisin sinut juuri sinne. Hautaisin sydämeni vierellesi jos vain saisin voimani takaisin. Jos se vain auttaisi. En kuuntelisi kuiskausta, tuulen enkä sinun. Olisin onnellinen, ja tietäisin paikkani. Madon maha on reikiä täynnä, se ei saa syödäkseen tarpeeksi. Meidän on kuultava, nähtävä. On oltava kuninkaallinen. Ja sen kuninkaan kauniin tanssiin, sekoitan hiljaa sinut. Minut ehkä joskus myöhemmin, en heti, myöhemmin.