Aiemmasta merkinnästäni poiketen, kävin sittenkin kotona viikonloppuna. Lauantaina sain puhelun, että isä on joutunut sairaalaan. Lähdin seuraavalla junalla heti Kokkolaan, huolestutti kovasti. Isä oli ollut ajamassa autolla ja yhtäkkiä taju oli lähes mennyt, mutta onneksi sai auton pysäytettyä.

Lauantai-iltana en päässyt enää vierailemaan. Sunnuntaina sitten mentiin äiskän ja veljen kanssa katsomaan isää ja siinä vaiheessa testien tulokset jo näyttivät, että vakavimmat sairaudet on ainakin poissa laskuista.

Jollakin tapaa taas ajatukset sai uuden näkökulman. Vaikka nyt ilmeisesti vika oli vain tasapainoelinten häiriössä, säikytys sai tajuamaan, että ei voi pitää mitään tai kenenkään täällä maapallolla oloa itsestään selvyytenä. Koskaan ei voi tietää milloin tapaa kenenki viimeistä kertaa, se pelottaa.