Mikseri.net

#2 kirjoitettu 17.12.2004 16:18

Viime syksynä kun oli kova masennus, kokeilin avautua asiasta, mutta se ei toiminut kohdallani kovin hyvin. Tyttöystävälleni kerron jos masentaa tai suruttaa, muuten saattaisi tulla ihmeellisiä väärinkäsityksiä.

Viimeksi surin kunnolla kun koira kuoli auton alle. Olin juuri palannut kymmenen päivän hajoitusleiriltä intissä ja lukaisin tekstiviestit. 10 päivän rääkin jälkeen olin muutenkin epäbalanssissa joka sitten purkaantui kyyneliin.. Rauha Cindyn muistolle...

#3 kirjoitettu 17.12.2004 16:20

silvery kirjoitti:
Elikkäs... Tällähetkellä ittelläni on elämässä erittäin iso särö (jonka lisäksi on paljon pieniä säröjä), joten aattelin kysellä minkälaisia surijoita täällä mikserissä löytyykään. (Ja haukkukaa minut pataluuhaksi jos tätä on ennenki pohdittu...)

Oletekos te usein surullisia ja masentuneita, vai paistaako naamanne kuin naantalin aurinko? Oon huomannu sen, että mitä iloisempi ihminen muuten on, sitä suurempi on suru kun se suru sitten kerran iskee oiken kunnolla... Miten te käsittelette suruanne? Ootteko yksin hiljaisuudessa vai puratteko surun ulos vihana? Minkälaisena asiana te ylipäätänsä pidettä suremista, itkemistä ja sitä että ei vaan jaksa...? Jos haluatte, niin saa myös purkaa tänne surun aiheitaan ja kaikkea mitä nyt sanasta suru tulee mieleen...

Miksi olet surullinen?


Masentunut olen ihan perusolemukseltani... se ei ehkä näy jokapäivä/hetki, mutta syvällä sielussani olen kumminkin itsemurhan partaalla.

En juurikaan käsittele suruani, vaan annan mielen kontrolloida tuntumuksiani, joka ei paljon vaadi minulta ponnisteluja.

Yleensä, jos vain on mahdollista olen yksin... tällä hetkellä en ole yksin ja se pistää pikkusen rasittamaan, sillä haluaisin olla ajatusteni kanssa yksin.

Jatkan myöhemmin postaustani... nyt ei kestä olla sisällä kauan

#4 kirjoitettu 17.12.2004 17:40

Höh ja pöh! Aiheesta taisin valittaa jo jossain toisessa threadissa, mut kuitenkin… Surullinen olen oikeastaan päivittäin. Ja koska olen erittäin huomionkipeä ihminen, yleensä kerron siitä vähänkin asioistani kiinnostuneille ihmisille, siis melkein kaikille ystävilleni. Surullinen olen oikeastaan vain sen takia, koska tunnen itseni hyvin yksinäiseksi vaikka ympärilläni olisi kymmeniä ihmisiä! En tiedä miksi, mutta niin se on. Eikä suruun auta sekään, kun tasan viikko sitten sain olla todistamassa kaverini hyvän ystävän kuolemaa kotikyläni juna-asemalla, onneksi en nähnyt itse tapahtumaa… ruumiin näin, ja se oli iso virhe. Varokaa niitä junia!!!

Masentunut olin ehkä joskus puoli vuotta sitten, nyt olen ehkä vähän vähemmän masentunut kuin silloin aikojen alussa, niin ainakin kuolemanajatukset ja unihäiriöt ovat poistuneet elämästä kokonaan. Syömishäiriöt ja muut pikku ongelmat haittaavat vielä elämistä, mutta turha se on valittaa, itsestä se kaikki on vain kiinni… Voisihan sitä hymyilläkin, mutta tässä elämässä se on vaan liian vaikeaa.

#5 kirjoitettu 17.12.2004 23:35

Aika alakuloinen ihminen olen luonteeltanikin, mutta harvemmin mitään oikeasti jaksan surra. Tähän yleiseen erittäin negatiiviseen mielentilaanikin olen niin tottunut, etten sitä meinaa enää huomatakaan, eikä se siksi myöskään häiritse. Joissain oudoissa tilanteissa se on jopa kääntynyt edukseen.

Omissa oloissani surun yleensä hoitelen. Vajaa vuosi sitten taisin olla viimeksi hetken aikaa surullinen. Höhö.

#6 kirjoitettu 17.12.2004 23:52

Harvoin olen puhtaasti surullinen.
Suruni on aggressiivista surua, synkkyyttä.

Pienenä olin hyvin herkkä poju mutta
elämä on kouluttanut siinä määrin että
surunkyynel ei kimmellä silmänurkassa,
ennemminkin ilonkyynel jos jotain.

Minulla oli vuosikausia todella musta vaihe
elämässäni jolloin tutkin pääni sisältöä,
kyseenalaistin ajatukseni elämästä ja
ajoin itseni todella syviin vesiin...toisaalta
nautin tilanteesta, ikäänkuin homma oli hanskassa..
Se oli hyvin luovaa aikaa, upotin suruni ja vihani musiikkiin.

Minulla on aina ollut suoranainen
tarve "liikuttua" asioista, jotenkin päästä vereslihalle.
Jos jokin asia surettaa niin sitten surraan kunnolla..
minulla on pari Anatheman levyä joilla kyyneleet kaivetaan
kyllä esiin jos on tarvis. Itkeminen on puhdistavaa.

#7 kirjoitettu 20.12.2004 08:29

surusta joo.
mulla on ollu elämässä surua toissakesästä lähtien ku multa kuoli veli.en ole silleen osannu purkaa sitä mitenkään, koska ei, en voi ymmärtää etten enää ikinä tule näkemään häntä.mut sellaisia pienempiä suruja yleensä puran yksikseni,ja sit riippuu tietty tilanteesta.joskus ihan helvetin vihainen,joskus sit vaan niin masentunu ja surullinen.
mutta mitä elämä olis jos joskus hommat ei täydellisesti kusis ja juttu lähtis liukumaan ihan alamäkeen..sitä vaan oppii arvostamaan enemmän elämää ja kaikkea siinä ku joskus meneekin vähän huonommin.ei vaan saa miettiä et "tästä en pääse yli"vaan että no perkele,elämä jatkuu.

#8 kirjoitettu 20.12.2004 17:11

Aika usein olen masentunut tai surullinen, mutta pyrin aina unohtamaan sen ja kätkemään sen jonnekkin tuonne taakse piiloon, mutta sanontahan menee, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Eli paikoitellen tulee sitten sellaisia "purkauksia" .. niitä on ilmennyt siitä asti, kun minulle alkoi kehittymään tunteet. Olen kyllä tässä kovasti taas yrittänyt muistella miten helppoa elämä oli, kun en omannut tunteita.

#9 kirjoitettu 21.12.2004 00:28

Enpä ole vuosiin (selvin päin) itkenyt vaikka syytä onkin hitosti ollut. Sureminen onkin sitten toinen juttu. Yleensä pitää vaan etsiä sieltä jostain syvältä sisimmästään se parempi fiilis, koska en muihin ihmisiin itseni lohduttamisessa luota. Edes parhaille kavereillekaan en ole (selvin päin) huolistani kertonut. Johonkin aikaan hopin kuuntelukin sai minut tolpilleni kun oli vaikeaa. Huomasin että olen turtunut, kun en ole antanut surujeni purkautua ja elämä on hionut minusta pessimistin jo tässä vaiheessa. En kuitenkaan anna tämän paskan häiritä minua yhtään.
Huh...tulipahan taas vuodatettua tuntemattomille

#10 kirjoitettu 21.12.2004 13:28

Itse en ole tällä hetkellä alakuloinen tai surullinen tai masentunut, mutta otan silti osaa tähään galluppiin ja voin kertoa että olin enne hyvin masentunut, sairastin masennusta 4vuotta, söin jopa masennukseen lääkkeitä.
mutta elämä hymyilee, ja kyllä teilläkin vielä
*halaa* elämä potkii välillä päähän, mut potkikaa takaisin jaksamisia

#11 kirjoitettu 21.12.2004 13:36

tällä hetkellä en oo surullinen.joku aika sit olin ja mieliala oli aika apee.mut toisaalta mä yritän vältellä sitä tunnetta joten olin ehkä vähän ylipositiivinen välillä,mut sit ku oli yksin nii AUTS!
eli muiden seurassa ei välttämättä näy oonko "masentunu" vai en..paitsi hyvien kavereiden mut eipä vastaantulija/tuttu mua olis voinu kovin surulliseks sanoo
heikkous jota en haluu näyttää