Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja

Ladataan

Vastaa Aloita uusi keskustelu

 
Kirjoittaja Hevonen, joka ei tiennyt olevansa lehmä


Lassi Heiskanen
1695 viestiä

#1 kirjoitettu 02.05.2014 14:41

Kirjoitin tämmöisen iltasadun kaikille teille höpönassuille. Jaoin sen tuola FB:n puolella, mut laitetaan se tännekin niin kaikki pikkuräppärit joilla ei oo vielä ikää facebookiin saa kans lukea :O

HEVONEN, JOKA EI TIENNYT OLEVANSA LEHMÄ



Haluatko kuulla tarinan hevosesta, joka ei tiennyt olevansa lehmä?



Kauan, kauan sitten, nuori nainen nimeltä Helga halusi muuttaa suuresta kaupungista pois, jonnekin missä saisi olla ihan rauhassa ja tehdä vain niitä asioita, joita hän todella haluaisi tehdä.



Tehtyään kymmenen vuotta töitä torilla perunoita myyden, hän sai kerättyä riittävästi rahaa ostaakseen pienet hevoskärryt ja hevosen. Koska rahaa oli niukasti, valitsi Helga halvimman hevosen, mitä markkinoilta löytyi, ainoastaan kahdeksankymmentäviisi hopeista kolikkoa. Hevoskärryiksi valikoituivat puiset vankkurit, joiden pyörät kitisivät ja laudat natisivat, mutta ne kelpasivat Helgalle oikein hyvin, pääasia oli, että ne kulkivat eteenpäin.

Helga pakkasi vankkureihin kaiken omistamansa; kolme vaatekerrastoa, ompelutarvikkeet sekä puisen laatikon, jota hän ei ollut kuunaan päivänä vielä avannut. Laatikon hän oli saanut isältään, kun oli pieni. Isä oli lähtenyt merille ja antanut laatikon Helgalle sanoen: ”kultaseni, avaa tämä laatikko vasta sitten, kun sinulla on kaikki mitä haluat, sitten kun elät sellaista elämää, jota olet toivonut tästä päivästä eteenpäin eläväsi. Mikäli epäröit hetkeäkään, onko aika avaamiselle tullut, älä avaa, vaan odota vielä.” Sen koommin Helga ei tähän päivään mennessä ole isästään kuullut, mutta puinen laatikko on kulkenut avaamattomana mukana.



Helga lähti hevosensa kanssa matkaan, puiset vankkurit natisten ja nitisten. Helgan ainoa sukulainen kaupungista toi vielä matkaan mukaan vettä ja juuri leivottua ruisleipää. Matkattuaan useamman päivän ajan, leivän ja veden jo loputtua, Helga oli nääntymäisillään ja oli aivan varma, että isän antamassa puisessa laatikossa olisi jotain syötävää. Hän kaivoi avaimia taskustaan ja oli juuri avaamassa puista laatikkoa, kun hänen hevosensa nousi takajaloilleen pelästyttyään tien poikki juoksevaa supikoiraa. Kun Helga seurasi katseellaan supikoiran juoksua metsään, hän huomasi metsässä pienen lähteen, jossa hän saisi vesipullot täytettyä. Lähteen luota löytyi myös ketunleipää ja marjoja. Helga muisti isänsä sanat, eikä vielä avannutkaan laatikkoa, vaan päätti jatkaa matkaa lähdeveden, ketunleivän ja marjojen voimin.



Kolmen viikon matkustamisen jälkeen Helga saapui pieneen kylään, jonne vievän tien kupeessa oli kyltti, johon oli kirjoitettu ”Haaveiden Laakson Kylä”. Haaveiden laakson kylä kuulosti niin hyvältä, että tänne olisi varmasti hyvä asettua elämään. Kaupungintalon seinällä oli ilmoitustaulu, josta löytyi mökkien myynti-ilmoituksia. Helga olisi halunnut ostaa ison maatilan ja ajatteli katsoa isältä saatuaan puista laatikkoa, josko siellä olisikin hopeakolikoita tahi aarteita. Hän kaivoi jo avaimia taskustaan, kun samassa hänen hevosensa pelästyi käpytikkaa, joka kuin tyhjästä ilmestyi nakuttamaan ilmoitustaulua, missä myynti-ilmoitukset olivat. Käpytikan nokka koputti pienen mökin myynti-ilmoitusta. Mökki maksoi juuri niin monta hopeakolikkoa, mitä Helgalla oli jäljellä. Se tuntui niin oikealta, että Helga päätti ostaa juuri sen mökin, niinpä hän laittoi puisen laatikon avaimet takaisin taskuunsa.

Helgan markkinoilta ostama hevonen oli helpottunut kuullessaan, että vihdoin matkustaminen olisi ohitse. Hän ei olisi jaksanut vetää vankkureita enää yhdenkään kylän ohitse. Itse asiassa hän olisi halunnut asettua jo ensimmäiseen kylään, mikä kaupungin jälkeen oli, mutta Helga oli päättänyt pysähtyä vasta, kun oli aivan varma että juuri se kylä on se, jossa hän haluaa koko loppuelämänsä viettää.



Helga ja hänen hevosensa saapuivat pienen mökin pihaan, jonka hän oli ostanut viimeisillä hopeakolikoillaan. Mökin kupeessa oli pieni katos, jonne hevonen sai asettua. Sisällä oli makuukammari sekä tupa. Makuukammarissa oli yksi vaatekaappi, joka riitti varsin hyvin, sillä vaatteitahan hänellä oli vain kolme kerrastoa. Tuvassa oli tukeva puinen pöytä, jonka päälle hän asetti isältään saadun puisen laatikon. Tuvan ikkunasta näkyi pelto ja pellon takaa metsä. Naapureita Helgalla ei ollut, kyläänkin oli matkaa useampi kilometri.



Mökkiin asettumisen jälkeen Helga oli kylvänyt pellolle perunoita, porkkanoita, nauriita sekä kurkkuja. Hän oli myös antanut nimen uskolliselle ystävälleen, hevonen ei ollut enää vetojuhta, vaan perheenjäsen, joka totteli nimeä Julle. Julle oli ylpeä nimestään ja totteli aina kaikkea, mitä Helga halusi hänen tekevän. Jullella oli hienot puusta veistetyt länget ja äkeet, joilla hän uljaana kynsi peltoa Helgalle.



Eräänä syyskuisena lauantai-aamuna Helga antoi Jullelle kokonaisen päivän vapaata, Julle saisi tehdä mitä ikinä huvittaa. Julle oli tästä kovin innoissaan, sillä hän oli jo pitkään katsellut pellon takaa alkavaa metsää. Metsä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, päinvastoin se suorastaan kutsui luokseen. Sen puut olivat satumaisen vihreitä, sen lampien vedet olivat kirkkaan sinisiä. Puiden oksilla lauloi iloisesti lintuja, vihreitä, punaisia, sinisiä ja vaikka minkä värisiä lintuja. Puiden lomasta saattoi huomata kettuja, jäniksiä ja ties mitä metsän eläimiä, leikkivän sulassa sovussa keskenään. Sinne metsään Julle oli halunnut lähteä siitä päivästä lähtien, kun he olivat Haaveiden laakson kylän mökkiin saapuneet. Tästä lauantaista tulisi ikimuistoinen päivä.



Sillä välin kun Julle lähtisi viettämään vapaapäiväänsä satumaisessa Haaveiden laakson metsässä, Helga aikoi tutustua puiseen laatikkoon, jonka hän aikoinaan isältään sai, sillä Helga koki olevansa tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan. Hän oli omavarainen ruoan suhteen, eikä talvellakaan tarvinnut palella, sillä pienen mökin takana oli valtava polttopuuvarasto, joka riittäisi vielä vuosiksi eteenpäin. Polttopuut oli pilkkonut mökin entinen omistaja, joka oli varma siitä, että pitkä jääkausi alkaa pian. Entinen mökin omistaja oli myös pelännyt erikoisia asioita ja siksi moni asia oli mökissä hieman vinksallaan. Ikkunoihin oli lyöty laudat sisäpuolelle, jotta ei metsän henget tulisi sisälle. Ulko-ovi aukesi sisäänpäin, jotta taivaalta tippuvan hiekkasateen yllättäessä olisi nopeampi juosta sisälle. Sängyn alla oli ämpäri naulattuna lattiaan kiinni, tälle erikoisuudelle tosin ei Helga vielä ollut keksinyt selitystä.

Helga laittoi liedelle teeveden kiehumaan, puki jalkaan kutomansa villasukat ja kävi istumaan puiselle tuvan penkille. Siinä se oli, puinen isältä saatu laatikko. Helga muisteli isän sanoja ”kultaseni, avaa tämä laatikko vasta sitten, kun sinulla on kaikki mitä haluat, sitten kun elät sellaista elämää, jota olet toivonut tästä päivästä eteenpäin eläväsi. Mikäli epäröit hetkeäkään, onko aika avaamiselle tullut, älä avaa, vaan odota vielä.” Helga ei sinänsä epäröinyt sitä, ettei hänen elämänsä olisi juuri sitä, mitä oli aina toivonut. Helgaa jännitti jostain muusta syystä, olihan laatikko kulkenut hänen mukanaan kaikki nämä vuodet, odottaen sitä oikeaa hetkeä. Helga mietti, onko tämä sitä epäröintiä, onko aika avaamiselle oikea, vai onko tämä vain jännittämistä. Mitä laatikossa mahtaa olla? Miksi sitä ei olisi voinut avata heti, kun isä sen antoi?



Julle laukkasi pellon halki pitkin askelein kohti metsän reunaa. Aamuinen vesisade oli lakannut ja metsän päällä näkyi valtava sateenkaari. Lintujen laulu voimistui ja taisipa Julle kuulla pöllönkin huhuilevan metsästä. Saapuessaan metsän reunalle Julle pysähtyi katsomaan taakseen. Pellon toiselta puolelta kajasti pientä valoa, joka tuli Helgan mökistä. Mökin savupiipusta tuprutteli lempeää savua taivasta kohti. Julle tiesi, että Helga pärjäisi kyllä yksinkin, mutta siitä huolimatta Julle tunsi huonoa omatuntoa siitä, että oli jättänyt Helgan yksin, ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta olihan Helga itse antanut vapaapäivän hänelle.



Julle astui metsän reunan yli ja tunsi suuren lämmön valtaavan hänen sydämensä. Kaikki tuntui niin hyvältä. Lammen vesi oli raikasta kuin kevään ensi sade, marjat maistuivat makeilta kuin hunaja. Julle oli niin innoissaan, ettei huomannut kulkevansa yhä syvempään ja syvempään metsään. Vasta illan alkaessa hämärtymään hän havahtui, ettei tiennyt mihin suuntaan tulisi kulkea löytääkseen takaisin kotiin. Hieman hätääntyneenä Julle lähti laukkaamaan ympäriinsä, kunnes hänen takajalkansa jumittui puiden juurakkoon. Aurinko teki laskuaan puiden takana, eikä peltoa, saati kotimökkiä näkynyt mailla halmeilla.



Helga istui yhä laatikon vieressä, toisessa kädessä teekupponen ja toisessa kädessä avaimet laatikkoon. Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut ajan juosseen jo iltaan asti. Helga ei epäröinyt laatikon avaamista, vaan oli pysähtynyt miettimään isänsä sanoja. Ensimmäistä kertaa Haaveiden Laakson Kylään muuton jälkeen hän oli pysähtynyt miettimään elämäänsä Jullen kanssa. Hän oli aivan varma siitä, että nyt hänellä oli kaikkea, mitä olisi koskaan voinut elämältään toivoa, tämän onnellisempi hän ei voisi olla.



Helga havahtui vasta, kun kuuli hyvin vaimean ja vaivaisen huudon jostain kaukaa. Hän pomppasi pystyyn ja kiirehti ulko-ovelle. Aurinko oli jo puolittain metsän takana, eikä Jullea näkynyt missään, se sai Helgan huolestumaan. Hän kaivoi lyhdyn esiin ja sytytti sinne kynttilän palamaan, puki päällensä lämpöisimmät vaatteensa, jotka omisti ja lähti tarpomaan varmoin askelin pellon poikki kohti metsän reunaa. Metsän reunalla hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Pellon toiselta puolelta kajasti pientä valoa, joka tuli kotimökistä. Mökin savupiipusta tuprutteli lempeää savua taivasta kohti. Helga tunsi huonoa omatuntoa siitä, ettei ollut huomannut aikaisemmin, ettei Julle ollut palannut vielä kotiin. Mahtoiko Jullella olla kaikki hyvin? Metsästä kuului sama vaimea huuto uudestaan.



Helga astui metsän reunan yli ja tunsi samassa suunnatonta lämpöä sisällään, lyhdyn valo valaisi metsässä suuremmin kuin kuunaan ennen, vaikka kynttilä oli jo hiipumaan päin. Taivaalla puiden lomasta näkyi värikkäitä lintuja lentelevän ympäriinsä samalla laulaen niin kauniisti, että hetken aikaa Helga jopa unohti, miksi hän oli metsään lähtenyt. Helga seurasi lintuja yhä syvempään metsään, tuntui aivan kuin hän olisi lumottuna. Vaimea huuto kuului yhä lähempää, saaden Helgan takaisin ajatuksistaan tähän maailmaan, sen täytyi olla Jullen huuto.



Helga näki Jullen itkevän suuren puun juurella, takajalka takertuneena puun juurakkoon. Jullen silmästä tippuva kyynel näytti kristallinkirkkaalta pudotessaan vihreämmälle sammaleelle, mitä he olivat koskaan nähneet. Se ei ollut surun kyynel, vaan kyynel ilosta, kun Julle näki Helgan saapuvan. Helga sai irrotettua Jullen juurakosta ja he pääsivät suuntaamaan takaisin kotimökkiä kohti.



Aamun sarastaessa Helga tunsi olonsa niin onnelliseksi, että oli aivan varma tämän olevan se päivä, kun hän isältään saadun puisen laatikon avaisi. Ennen sitä hän kuitenkin halusi Jullen tulevan sisälle, sillä Helgalla oli tärkeää kerrottavaa Jullelle. Helga tunsi olonsa niin onnelliseksi ja niin varmaksi, että hän halusi Jullen tietävän jotain, mitä Helga ei ollut aikaisemmin halunnut kertoa.



Julle lampsi sisälle mökkiin ja asettui takan viereen istumaan. Helga kertoi rakastavansa Jullea enemmän kuin ketään koskaan kuunaan elämässään. Lisäksi Helga kertoi, että Julle olikin oikeasti lehmä, eikä hevonen. Helgalla ei ollut aikoinaan riittävästi rahaa oikeaan vetojuhtaan, joten hän oli ostanut markkinoilta lehmän, mutta uskotellut sekä itselleen, että Jullelle, että Julle on hevonen.



Julle oli kuulemastaan tavattoman onnellinen, hän oli aina ajatellut olevansa hieman erilainen kuin muut, tietämättään kuitenkaan miten. Vihdoin Julle ymmärsi, että hänhän onkin oikeasti lehmä, mutta hän sai silti elää elämäänsä juuri niin, miten oli pienestä asti halunnut. Jo ennen Helgan tapaamista Julle oli haaveillut töistä pellolla ja metsässä. Kukaan lehmä, vai pitäisikö sanoa hevonen, ei ole ikinä ollut niin onnellinen kuin Julle nyt oli.

Helga oli entistä onnellisempi huomatessaan kuinka onnellinen Julle nyt oli. Yhdessä he voisivat nyt avata Helgan isältä saadun puisen laatikon, tämän täytyi olla se hetki, mitä isä oli tarkoittanut ”se hetki kun sinulla on kaikki mitä haluat, sitten kun elät sellaista elämää, jota olet toivonut tästä päivästä eteenpäin eläväsi”.



Helga kaivoi taskustaan puisen laatikon avaimet, Jullekin nousi ylös katsomaan, mitä laatikossa mahtoi olla.



Molempien yllätykseksi laatikko oli tyhjä, mutta Helgallahan olikin jo kaikkea mitä hän oli ikinä kuunaan päivänä toivonut, eihän hän muutoin olisi laatikkoa vielä avannutkaan.



Sen sijaan, että Helga olisi pettynyt ja ajatellut, ettei hänen isänsä jättänyt hänelle mitään, hän ymmärsi hänen isänsä jättäneen hänelle enemmän viisautta, mitä kukaan koskaan olisi voinut antaa. Sen sijaan että laatikko olisi ollut täynnä hopeakolikoita tahi aarteita, laatikko olikin täynnä viisautta. Isän kieltäessä avaamasta laatikkoa, ellei tytön elämä olisi täynnä onnellisuutta ja iloa, isä oli saanut Helgan tavoittelemaan omaa onneaan ja sitähän Helgan elämässä nyt oli. Laatikon hopeakolikoilla tahi aarteilla ei Helga olisi enää mitään tehnyt, olihan hänellä kaikkea, mitä hän oli aina halunnut.



Helga tunsi sydämessään isänsä rakkauden ja oli varma siitä, että juuri tätä isä toivoi, ymmärrystä siitä, että kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi kuin sinä itse.


-Lassi "Satusetä" Heiskanen


.

^ Vastaa Lainaa

Vastaa Aloita uusi keskustelu