Mikseri.net

Joey Belladonna (ex-Anthrax) lähti 90-luvun puolessavälissä soolouralle. Tämä hänen ensimmäinen soololevynsä oli odotettu, mutta osoittautui monelle pettymykseksi. Itselläni taas oli odotukset alhaalla, sillä olin etukäteen tutustunut levyn arvioihin. Yllätyin siitä, että levy ei ollutkaan aivan surkea. Ei se kyllä lopulta mikään kovin ihmeellinenkään ollut.

Aivan aluksi iskee korville kamala kitarasoundi. Minkä sileän metalliputken läpi ne tuon sähkökitaran oikein ovat laittaneet menemään... Se kyllä toimii lead-melodioissa ja vastaavissa, mutta riffit ovat kyllä jotenkin hyvin onton ja särkyvän kuuloisia. Siihen ihme kyllä tottuu levyn aikana. Miksauspuolessa (ja minä kun en yleensä kiinnitä huomiota miksauksiin ja muihin säätöihin) olisi kyllä ollut parantamisen varaa. Rummut, basso ja laulu kuulostavat kaikki hyviltä, mutta ne ovat silti kaikki jotenkin irrallisia eikä se huono kitarasoundikaan yhtään helpota asiaa. Soittopuoli bändin jäsenillä on kyllä ihan hallussa.

Levyn musiikki on jonkinmoinen sekoitus perusheavyä, punkkia ja thrashiä (lähes ilman mitään kaahauksia tosin). Kappaleet itsessään ovat vähän ristiriitaisen oloisia. Monet ovat sävellyksinä keskinkertaisia ja riffitkän eivät pomppaa mitenkään erityisemmin esiin mistään, kun sitten yhtäkkiä jostain puskista ilmoille hyppää oikeasti hyvä melankolinen melodia joko kitaran soittamana tai Joeyn itsensä ääntelemänä. Sitten taas palataan takaisin keskinkertaiseen kappaleeseen. Monesti kuitenkin nekin hyvät kohdat kuulostavat jotenkin vähän ontoilta. Ja kuitenkin niistä tykkää. Ihme tapaus.

Olin jo valmiiksi päättänyt antaa levylle kaksi tähteä, mutta nyt kun sitä tätä kirjoittaessa taas kuuntelen, muistankin miksi se oli aikoinaan itselleni (huonosta hypestä johtuva) ihan ok positiivinen yllätys. Niitä hyviä kohtia, joita muistin levyssä olevan, onkin melko suuressa määrin. Lähes joka kappaleessa jopa. Ja ne hyvät kohdat olivatkin parempia, kuin muistin. Jopa niin hyviä, ettei ihan jo pelkästään niiden ansiosta levylle kehtaa vain kahta tähteä antaa. Ne jopa tarttuvat ja koukuttavat kuuntelemaan joitain kappaleita useamman kerran. Esimerkiksi kappaleen Injun kertosäe on kamalasta tuotannollisesta onttoudestaan huolimatta erinomaisen tarttuva.

Aggressiivisemmalla otteella (ja miksauksella) monesta biisistä olisi saanut paremman. Ne keskinkertaiset riffittelykohdat todellakin vaatisivat joko riffeihin muutosta tai sitten äänimaailmaan paljon täytettä.