Näytteistettyjen rytmisilmukoiden manipuloiminen

Eräs tärkeimmistä taidoista ainakin elektronisen populäärimusiikin parissa työskentelevälle muusikolle on näytteistettyjen rytmisilmukoiden tai "sämplättyjen biittien" manipuloiminen. Tässä tarkoitetaan nyt etukäteen äänitettyjen yleensä yhden tahdin mittaisten rumpukomppien käsittelemistä. Perusvaatimus näytteistetylle rytmisilmukalle on yleensä ottaen se, että se on näytteistetty ainakin 20 vuotta vanhalta vinyylilevytykseltä. Nykyaikaisista CD-formaattiin tuotetuista levyistä ei nimittäin enää useimmiten löydä samanlaista sointiväriä mikä oli ominaista 70-luvun ja sitä vanhemmille vinyylilevytyksille. Tämä johtuu siitä, että studioteknologia on siirtynyt digitaaliseen aikakauteen, eikä levyissä enää ole sen takia analogisen tallennuksen aiheuttamia "erikoisominaisuuksia", kuten signaalia lievästi säröyttävää nauhakompressiota, korvin kuultavaa taustakohinaa tai naarmuisen vinyylin rätinää. Toinen asia mikä tietysti vaikuttaa sointiväriin on alkuperäisillä levytyksillä soittaneiden erittäin lahjakkaiden rumpalien oma, persoonallinen, äänenmuodostus, rytminkäsittely ja dynamiikka, jotka usein ovat luonteeltaan ainutkertaisia asioita. Manipuloinnin lopputuloksena alkuperäisestä rytmisilmukasta ei tarvitse jäädä jäljelle muuta kuin sointiväri ja tunnelma, mikä olikin juuri se alkuperäinen näytteistämisen syy. Vanhojen pääasiallisesti funk/r'n'b/gospel-tyylisten 70-luvun levytysten materiaalin näytteistäminen on erittäin yleistä varsinkin hiphopin ja junglen johdannaistyyleissä.

Rytmisilmukan näytteistämisessä tulee ottaa huomioon ainakin kaksi eri seikkaa, jotta vältettäisiin pahimmat vaikeudet. Ensinnäkin, taustalla ei mielellään saisi kuulua muita instrumentteja, ei ainakaan kovin selvästi. Tästä tuleekin usein kuultu nimitys "breakbeat" – rytmisilmukka on näytteistetty sellaisesta kohdasta, jossa kappaleessa on ns. "rumpubreikki", eli rumpali soittaa yksinään. Jos taustalla kuuluu muita instrumentteja (esim. basistin tai vokalistin improvisoidut "fillit" rumpusoolon päälle), niin niitä voidaan yrittää vaimentaa ekvalisoinnilla. Suuret muutokset kuitenkin vaikuttavat myös rumpujen sointiväriin, joten on parempi etsiä sellaista materiaalia, missä ei ylimääräisiä ääniä kuulu taustalla. Toinen tärkeä seikka mitä ei sovi unohtaa on tekijänoikeuslaki. Tekijänoikeuslakia saatetaan toisinaan kyllä kiertää muokkaamalla näytteistettyä rytmisilmukkaa niin paljon, että sen alkuperää ei voi enää pelkän kuulokuvan perusteella todentaa. Periaatteessa kuitenkin näytteistetyn rytmisilmukan käyttämisestä tulee aina maksaa tekijänoikeudelliset korvaukset alkuperäistä artistia edustavalle levy-yhtiölle, vaikka alkuperäismateriaalia ei pystyisikään pelkällä korvalla erottamaan lopullisesta tuotoksesta. Omaan käyttöön näytteistäminen on vielä toistaiseksi ilmaista, mutta jos näytteistettyä materiaalia julkaisee - vaikka täysin ei-kaupallisestikin - niin siitä joutuu lain mukaan aina maksamaan jollekin taholle.

Näytteistettyjen rytmisilmukoiden manipuloimisen perustoimenpiteisiin kuuluu tietysti näytteistetyn rytmisilmukan tempon muuttaminen. Tämä voidaan tehdä joko käyttämällä normaalia "pitch shifting" -tekniikkaa, jolloin alkuperäiset mittausnäytteet toistetaan yksikertaisesti eri näytteenottotaajuudella ja tuloksena on eri tempon lisäksi eri sävelkorkeus. Toisaalta voitaisiin käyttää myös "time stretching" -tekniikkaa, jolloin tempoa nopeutettaessa osa mittausnäytteistä poistettaisiin ja vastaavasti tempoa hidastettaessa mittausnäytteistä interpoloitaisiin kopioita, jolloin sävelkorkeus säilyisi muuttumattomana. Nämä keinot nyt tosin eivät vielä tee rytmisilmukasta kovinkaan omaperäisen kuuloista, mutta ovat kuitenkin tärkeitä tuntea.

Hieman kehittyneempi manipulointitoimenpide on rytmisilmukan liipaiseminen jollain muulla tahdinosalla, kuin ykkösiskulla, mikä useimmiten on juuri se rytmisilmukan luonnollinen aloittamisajankohta. Tällä tavoin voidaan jo helpostikin luoda täysin uusia rytmejä kajoamatta varsinaiseen äänitettyyn materiaaliin. Toinen vaihtoehto olisi käyttää "sample-offset" -komentoa rytmisilmukan soittamisen aloittamiseksi muualta, kuin ensimmäisestä mittausnäytteestä. Läheskään kaikki sekvensserit eivät "sample-offset":tiä kuitenkaan tue ja MIDI-protokollassakaan ei varsinaisesti ole mitään komentoa "sample-offset":iä varten. Träkkereissä tämä sen sijaan kuuluu komentokantaan kaikissa formaateissa, valmiiden rytmisilmukoiden käyttö onkin tämän takia hyvin tavallista träkätyssä musiikissa. Lisäksi "sample-offset":tiä voidaan käyttää myös mm. realismin lisäämiseen akustisiin soittimiin muuttelemalla soitinäänen syttymistä samalla tavoin kuin soitettaessa oikeaa instrumenttia. Tämä tulisi lähinnä kyseeseen esimerkiksi, jos rytmisilmukan lisäksi haluttaisiin syöttää yksittäisiä nuottitapahtumia muilla perkussioinstrumenteillä.

Kerrostaminen on erittäin tehokas tapa luoda uusia yhdistelmärytmisilmukoita. Tavallinen käytöntö on ottaa ensin jokin äänilevyltä näytteistetty rytmisilmukka ja sitten lisäillä sen päälle yksittäisiä perkussioinstrumentteja nuotti kerrallaan. Esimerkiksi peltien ja ylimääräisten virveliniskujen lisääminen on aika yleistä. Lisäksi voidaan kerrostaa päällekkäin myös useampia näytteistettyjä rytmisilmukoita. Tällöin on hyvä, jos rytmisilmukoiden äänenväri on selvästi erilainen, koska muuten tulos saattaa olla melko epätyydyttävän kuuloinen. Lisäksi rytmisilmukoiden päälle voidaan kerrostaa ns. "ghost note" -instrumentteja. Näiden nuottitapahtumat ovat hyvin hiljaisia pääasiallisesti heikoille tahdinosille laskeutuvia iskuja, joiden alkuperäistä perkussioinstrumenttia on yleensä mahdotonta määrittää pelkän kuulokuvan perusteella. "Ghost note" -instrumentti voi muistuttaa virveliä, hi-hat:ia tai bassorumpua, mutta tärkeintä on se, että se on selvästi hiljaisempi, kuin muut perkussioinstrumentit. Pelkkä kohinakin käy hyvin tähän tarkoitukseen, pääasia on että siinä on perkussiivinen syttymisvaihe. Näillä iskuilla yleensä on tapana täyttää kaikki ylimääräinen tyhjä tila ja luoda "elämää" rytmisilmukaan.

Kerrostamisessa tulee ottaa huomioon, että alkuperäiset rytmisilmukat ovat ihmisen soittamia ja niissä on sen takia aina tiettyä rytmillistä epätäsmällisyyttä. Tämän takia kaikkia rytmisilmukoita ei voida ikinä saada soimaan päällekkäin rytmissä, vaikka tempo olisikin täsmälleen sama. Tämä pitää ottaa tietysti myös huomioon yksittäisiä perkussioinstrumentteja lisäiltäessä. Mikäpä voisi olla luonnottomampaa, kuin elävän rumpalin soittama rumpukomppi, jonka päälle on kerrostettu koneellisen tarkka yksittäisistä iskuista tehty kuudestoistaosa -hi-hat -kuvio. Avain ihmismäisen sointivaikutelman saavuttamiseen on jatkuva pieni dynamiikkavaihtelu. Vaihtelun ei tarvitse olla mitenkään selvästi kuuluvaa tai säännöllistä, vaan pikemminkin vain pientä "kosketuksen epätasaisuutta". Rytmi voi sen sijaan olla hyvin tarkkakin, epätasainen dynamiikka merkitsee aina enemmän, mitä ihmismäisyyteen tulee. "Retriggaus" eli nuotin nopea toistaminen peräkkäin voi myös lisätä ihmismäisyyttä varsinkin lautasiin ja virveliin. Ihmisrumpali nimittäin useimmiten soittaa jotain "ylimääräistä pientä" peruskuvioiden sekaan. Träkkereissä on tätäkin toimintoa varten oma komento, jonka parametreiksi annetaan toistonopeus ja äänenvoimakkuuden muutos per toisto. MIDI-protokollan mukaisessa viestinnässä nämä ylimääräiset iskut joudutaan sen sijaan syöttämään käsin nuotti kerrallaan. Monissa elektronisen populäärimusiikin tyyleissä tätä toimintoa käytetään tosin aivan päinvastaiseen tarkoitukseenkin, nimittäin "konekivääri"-fillien luomiseen virvelillä tai bassorummulla. Tämä on ollut alunperin tyypillistä oikeastaan lähinnä jungle:ssa ja sen johdannaistyyleissä, mutta nykyään sitä kuulee jonkin verran jo muissakin tyyleissä.

Hieman enemmän editointityötä vaativa, mutta lopputulokseltaan usein palkitsevin tapa manipuloida näytteistettyjä rytmisilmukoita on niiden leikkeleminen palasiksi ja yhdisteleminen uusiksi yhdistelmiksi aaltoäänieditorissa. Tähän tarkoitukseen erikoistuneita ohjelmia ovat mm. kaupallinen Wavesurgeon ja ilmainen Zs-1b Amen. Tavallisinta on jakaa yhden 4/4-tahdin mittainen rytmisilmukka kahdeksasosiin ja laittaa nämä osat sitten eri järjestykseen. Toisaalta voidaan myös yhdistellä eri rytmisilmukoiden osasia keskenään, mutta tämä vaatii erittäin hyvää korvaa, koska eri rytmisilmukoiden dynamiikka ja tunnelma eivät välttämättä sovi yhteen tällä tavalla yhdisteltynä. Rytmisilmukoiden paloittelu on kaikista paras tapa varmistua lopputuloksen omaperäisyydestä.

Viimeinen keino omaperäisen ilmaisun tiristämiseen vanhoista moneen kertaan käytetyistä rytmisilmukoista on filtteröinnin ja muiden efektien käyttäminen (paloittelu ja kerrostaminen ovat ensisijaisia keinoja). Rumpujen filtteröinti on nykyään jo melko yleistä kaikissa populäärimusiikin tyyleissä, eikä vain elektronisessa musiikissa. Jopa Anssi Kelan levyllä "Nummela" on käytetty tätä kikkaa. Perusajatuksena on käyttää voimakkaasti resonoivaa alipäästöfiltteriä, jolla luodaan samankaltaisia "pyyhkäisyefektejä" rumpuihin, mitä käytettiin jo 80-luvulla pääasiallisesti Roland TB-303 -syntetisaattorin kanssa ja jota on sittemmin totuttu kutsumaan "hapoksi" ("acid"). Tämä efekti luo "nestemäisen" äänenvärin. Toinen melko suosittu efekti on "phaser" eli vaiheensiirrin. Tätä käytetään erityisesti hi-hat:tien ja muiden peltien kanssa. Phaser toimii aina stereofonisesti ja jos siihen syöttää monosignaalia niin se luo signaalista kopion saadaakseen aikaan stereofonisen lähtömateriaalin. Stereofonisuus on olennaista phaserissä, koska phaser-efekti perustuu keinotekoisen vaihe-eron luomiseen steresignaalin kahden kanavan välille ja tämän vaihe-eron säännölliseen muuttelemiseen LFO:n avulla. Träkkereissä ja sekvenssereissä phaser-efektiä voidaan matkia suhteellisen helposti kirjoittamalla sama sävelkulku kahdelle eri kanavalle, jotka panoroidaan eri puolille. Toiselle kanavalle laitetaan jatkuva melko hidas ja hyvin pieni vibrato, joka aiheuttaa muuttuvan vaihe-eron kanavien välille. MIDI-soittimissa vibratoa ei tosin yleensä pysty määrittelemään laajudeltaan riittävän pieneksi, jotta efekti kuulostaisi aidolta, mutta träkkereissä tämä sen sijaan onnistuu hyvin. Tuloksena on "viuhuva" ja "tilava" äänenväri, jossa on paljon liikettä harmonisessa yläpäässä.