Mikitys tarkoittaa mikrofonien valintaa ja sijoittelua kun on tarkoitus taltioida ääntä. Toisinaan parhaan tuloksen saavuttamiseksi joudutaan äänitystilaa myös akustoimaan tarkoitukseen paremmin sopivaksi. Vaikka ääntä saa talteen silläkin, että laittaa ensimmäisen käteen sattuneen mikin johonkin kohtaan mikä näyttää hyvältä, on paras lopputulos lähes aina huomattavasti suuremman työn takana, ainakin mikäli halutaan selkeää ja kirkasta lopputulosta.

Tässä artikkelissa on koottu käyttäjien kokemuksia ja neuvoja mikitykseen liittyvistä asioista kuten sijoitteluista eri instrumenttien kanssa, mikkien ja äänitystilan valinnasta jne. Artikkeli on merkitty mielipiteitä sisältäväksi, sillä mikityksessä ei ole missään nimessä olemassa yhtä oikeaa tapaa vaan erilaisia käytäntöjä joista itse kukin käyttää omasta mielestään parhaalta kuulostavaa ratkaisua. Tietoa mikrofonityypeistä ja suuntakuvioista voi lukea artikkelista Mikrofoni.

Artikkelissa neuvotaan monesti käyttämään mikrofonia 45° kulmassa äänilähteeseen nähden. Tämä selittyy (erityisesti dynaamisten) mikrofonien proximity- eli lähiefektillä. Proximity-efekti tarkoittaa sitä, että kun mikrofoniin tulee liian voimakas äänenpaine (eli liian läheltä) kohtisuorassa kalvoon nähden, estää se mikrofonin kalvon normaalin edestakaisen liikkeen painamalla kalvoa jatkuvasti "pohjaan" jonka seurauksena äänen alamiddletaajuudet ylikorostuvat, ylämiddle katoaa ja soundi muuttuu epäselväksi puuroksi.

Rummut ja yleiset tilatekniikat

Rumpusetti on ehkä vaikein mikitettävä yksittäinen bändi-instrumentti. Tämä johtuu siitä, että mikkejä tarvitaan useita, lähtien yhdestä mikrofonista jopa useaan kymmeneen. Mikrofonien sijoittelu on erittäin tarkkaa jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Tässä vielä muutama yleinen termi, joka esiintyy tekstissä:

• Overhead tarkoittaa mikrofonia, mikrofoniparia tai -ryhmää, jolla joko taltioidaan setin lautaset sekä tomit tai koko rumpusetin yleissoundi. Nimitys tulee siitä, että overheadit ovat yleensä sijoitettu rumpalin pään yläpuolelle.
• Heijaste (katso myös akustointi) tarkoittaa äänen kimpoamista takaisin jostain pinnasta. Jos heijaste on paha, tarkoittaa se sitä, että mikrofoniin tulee ensin varsinainen ääni, jota seuraa joidenkin millisekuntien viiveellä saman äänen heijaste. Tämä voi tehdä soundista samean ja tukkoisen kuuloisen, jonka takia heijasteita kannattaa välttää. Heijasteita aiheuttavat erityisesti kovat ja tasaiset pinnat kuten seinät, lattiat, pöydät, peilit, ikkunat jne.
• Lähimikitys tarkoittaa yksittäisen rummun tai rumpujen mikittämistä läheltä, jolloin saadaan taltioitua pääsääntöisesti vain kyseistä rumpua.
• Tilamikitys tarkoittaa koko rumpusetin taltioivien mikkien sijoitusta soittotilaan tai sen ulkopuolelle. Nämä tuovat soundiin elävyyttä ja vievät sitä taaemmas äänikuvassa jolloin se kuulostaa miellyttävämmältä.
• Vuoto tarkoittaa sitä, että muiden rumpujen ääni kuuluu läpi lähimikeistä.

Yleistä

• Rummut kannattaa virittää huolella, sillä jos rumpusetti kuulostaa akustisesti huonolta, niin sille ei ole jälkikäsittelyssäkään paljoa tehtävissä. Se kostautuu lopputuloksessa myös välittömästi, jos rumpali ei osaa soittaa tasaisesti eikä pysy tahdissa.
• Erityisesti raskaammassa musiikissa bassorumpu ja virveli triggataan lähes aina. Jos tällaista suunnittelee, kannattaa rumpusamplet tehdä samasta setistä millä koko raita on soitettu, muuten ne voivat kuulostaa irrallisilta. 100% samplen käyttö ei ole kovin suotavaa dynamiikan kannalta; rummut kuulostavat äkkiä sieluttomalta ja konemaiselta, jos dynamiikka puuttuu. Tästä on tosin poikkeuksena bassorumpu, erityisesti jos kyseessä on metallimusiikki.
• Rumpumaton tulisi yleensä olla niin iso, että se levittyy ylhäältä katsoen yli jokaisesta rummusta (erityisesti lautasista) noin 50cm. Tämä eliminoi lautasten lattiaheijasteita ja kirkastaa overheadien ja tilamikkien soundia. Toisaalta joskus näitä heijasteita voi käyttää myös efektinä, mutta jos ei tiedä varmasti haluavansa niitä nauhalle, on ne syytä eliminoida.
• Mikrofonivuotoa tapahtuu aina, mutta tehokkuuden takia vuodon taso ei tulisi ylittää varsinaista kaapattavaa ääntä. Vuotoa voi vähentää sijoittamalla mikrofonit mahdollisuuksien mukaan osoittamaan poispäin vuodon lähteistä tai niin, että vuodon lähde jää mikistä katsoen rummun taakse. (kätevä esimerkiksi lautasten kanssa)
• Jos tila ei soi hyvin (esimerkiksi pieni betonikellari), on turha käyttää aikaa tilamikkien sijoitteluun. Pehmeät demppaavat sermit tiiviisti rumpusetin ympärille ja pelkkä lähimikitys - tilan voi tehdä myös jälkikäteen joko reverbillä tai soittamalla miksatun lähimikitetyn rumpuraidan hyvistä kaiuttimista hyvässä tilassa ja äänittämällä sen.

Lähimikitys

Nykyään yleisin tapa mikittää rummut ainakin pop/rock/metallimusiikissa on lähimikitys, johon yhdistetään tilasoundeja. Kevyemmässä musiikissa, esimerkiksi jazzissa, käytetään erilaisia tilamikitysmenetelmiä joista lisää edempänä. Tässä on vinkkejä eri rumpujen lähimikitykseen, mikäli mikrofonin suuntakuviosta ei ole mainintaa, on se lähimikityksessä hyvä olla hertta.

Bassorumpu

1. Mikki: Suurikalvoinen dynaaminen mikrofoni. Basarille on olemassa erikseen sille suunniteltuja mikkejä kuten esimerkiksi Shure Beta 52 sekä AKG D112.
2. Sijoittelu: Jos rummussa ei ole etukalvoa, on mikki hyvä sijoittaa jonkin verran rummun sisäpuolelle melko lähelle reunaa ja osoittamaan kohti kalvon lyöntikohtaa noin 45° kulmassa. Reiällisen etukalvon kanssa mikki kannattaa sijoittaa niin, että se on puoliksi rummun sisällä reiästä ja osoittaa kohti takakalvon lyöntikohtaa. Reiättömän etukalvon mikki taas sijoitetaan lähelle kalvoa osoittamaan suurinpiirtein keskelle 45° kulmassa.

Virveli

1. Mikki: Monia eri vaihtoehtoja, mutta keskimäärin kuitenkin joku dynaaminen kovan äänenvoimakkuuden takia. Varmasti yleisimpiä virvelimikkejä on Shure SM57 tai Beta 57 niin ylä- kuin alakalvonkin suhteen, mutta esimerkiksi Sennheiser E604 käy myös mainiosti.
2. Sijoittelu: Sijoitus rumpalista katsoen takareunaan (ei ole tällöin tiellä) niin, että mikrofonin kalvo on noin 3-5cm kalvon yläpuolella ja 1-2cm rummun reunan sisäpuolella, osoittaen kalvon lyöntikohtaan tai hieman sen yli noin 45° kulmassa. Alakalvon mikki peilikuvana alapuolelle. Muista miksausvaiheessa kääntää alakalvon mikin vaihe!

Tomit

1. Mikki: Yleinen on esimerkiksi Sennheiser E604 sen pienen kokonsa ja helpon kiinityksensä ansiosta. Myös SM57 käy hyvin.
2. Sijoittelu: Yläkalvon suhteen hyvin samalla tavalla kuin virvelikin mikitys. Jos tahtoo mikittää tomit myös alapuolelta (mikä ei yleensä ole tarpeellista), voi siihen soveltaa samoja tekniikoita kuin virvelin alakalvoon tai basarin mikitykseen käyttäen esimerkiksi SM57:aa.

Hi-hat

1. Mikki: Taas SM57 käy hyvin. Myös pienikalvoista konkkamikkiä voi käyttää mikäli äänenvoimakkuus ei ole ongelmallinen.
2. Sijoittelu: Suunnilleen niin, että mikki osoittaa kohti lautasen reunaa (taas 45° kulmassa) josta tulee kirkkain ääni. Suuntaus tulisi olla myös niin, että mikki osoittaa poispäin koko muusta setistä (vuotojen takia) mutta tietenkin niin, ettei se ole soittajan tiellä.

Crash ja ride

1. Mikki: Pienikalvoinen konkkamikki kuten Röde NT5, AKG C451, Shure SM81 tai dynaaminen kuten SM57. Suuntakuviona mieluiten hertta.
2. Sijoittelu: Yläpuolelta hieman pellin ylä- ja ulkopuolelle n. 15cm päähän osoittamaan kohti reunaa. Alapuolelta n. 40-50cm päähän reunan alle ja osoittamaan kohti reunaa, tällä etäisyydellä mikit voivat olla jo kohtisuorassa ylöspäin. Ridesta voi haluttaessa mikittää myös keskiosan (bell), 45° kulmassa ja noin 15-30cm päästä.

Muut rummut

Muiden rumpujen (splashit, octobanit, lehmänkello) mikitys on oikeastaan kiinni siitä, mikä rumpu on kyseessä. Pääsääntönä kuitenkin se, että ei liian kaukaa, noin 45° kulmassa ja mitä isompi rumpu tai lautanen, sitä isompikalvoinen mikki. Samoin mitä kovempi ääni, sitä mielummin dynaaminen kuin kondensaattori.

Overhead- ja tilamikitys

Overheadit poimivat rumpusetin ja tilan yleissoundin ja tuovat rumpuihin eloa. Overheadit ovat yleisimmin pienikalvoisia konkkamikkejä, mutta tämä ei ole mikään sääntö; korvat ratkaisevat lopputuloksen. Tilamikkien tarkoitus on poimia soittotilan ambienssi - jos tila soi hyvin niin se kannattaa äänittää. Tilamikkeinä käytetään usein suurikalvoisia konkkamikkejä mutta tämäkään ei ole sääntö. Livenä overheadit voi korvata dynaamisilla mikeillä mikäli kierto vaikuttaa olevan ongelma - kannattaa kuitenkin huomata että moni keikkapaikka on niin pieni tai akustiikaltaan sellainen, että lautaset kuuluvat riittävän (joskus jopa liian) kovaa jo ilmankin overheadeja jolloin ne kannattaa suosiolla jättää kokonaan pois.

Bonham

Ns. Bonham-mikitys (John Bonham, Led Zeppelin -yhtyeen rumpali) on klassinen, yksinkertainen ja hyvänkuuloinen monomikityskeino jolla voidaan äänittää koko setti vain kahdella mikrofonilla.

• Basariin tummasoundinen dynaaminen kuten Sennheiser MD421. Yksi pienikalvoinen pallokuvioinen konkkamikki overheadiksi niin, että se on kaksi rumpukapulan mittaa rumpalin oikean polven yläpuolella osoittaen suoraan alas. Basarissa voidaan vaihtoehtoisesti käyttää esim. Beta 52 tai D112 jos halutaan modernimpaa soundia.

X-Y

X-Y-mikityksessä kaksi herttakuvioista mikkiä ovat keskenään 90° kulmassa niin, että niiden kalvot ovat vierekkäin ja ne osoittavat keskenään ristiin.

• Overheadina noin 2m rumpusetin yläpuolelle.
• Tilamikityksenä noin 1-1,5m korkeudelle ja n. 2-3m päähän rumpusetistä keskelle keskilinjaa (virveli-basari-linja).

CAP

CAP-mikityksessä (Common Acoustical Point) kaksi herttakuvioista mikkiä on sijoitettu erilleen toisistaan niin, että ne osoittavat samaan pisteeseen 90° asteen kulmassa toisistaan.

• Overheadina noin 2m korkeudelle setin yläpuolelle ja noin 1-1,5m etäisyydelle toisistaan osoittamaan kohti keskilinjaa. Mikkien välinen kulma kannattaa hakea kuuntelemalla, laajempi kulma tekee laajemman stereokuvan.
• Tilamikkeinä n. 2m korkeudelle ja 3m päähän setistä, jälleen keskilinjaa noudattaen.

AB

AB-mikityksessä on kaksi pallokuvioista mikkiä etäällä toisistaan niin, että mikkien ja äänilähteen keskinäiset välit muodostavat tasasivuisen kolmion.

• Tilamikkeinä niin, että etäisyys on n. 2-3m.

ORTF

ORTF:ssä (Office de Radiodiffusion Télévision Française, tekniikan kehittänyt ranskalainen televisioyhtiö) kaksi herttakuvioista mikkiä on sijoitettu 17cm päähän toisistaan osoittamaan eri suuntiin 110° kulmassa.

• Overheadina n. 2m korkeudelle hieman rumpalin pään taakse osoittamaan alaviistoon kohti settiä.

MS

MS-mikityksessä (Middle and Side) on yksi herttakuvioinen mikki osoittamassa kohti äänilähdettä ja toinen 8-kuvioinen mikki sen alapuolella niin, että se poimii sivuilta tulevan äänen.

MS-mikityksessä mikeistä saatava signaali ei ole suoraan käytettävissä stereon vasempana ja oikeana kanavana, vaan se pitää muuttaa erikseen stereoksi. Tämä tapahtuu siten, että molempiin stereokanaviin ohjataan M-mikrofonin (hertta) signaali sellaisenaan. S-mikrofonin (kahdeksikko) signaali ohjataan toiseen kanvista suoraan ja toiseen vastavaiheisena.

M-mikrofonina voi myös kokeilla käyttää muita suuntakuvioita riippuen halutusta lopputuloksesta ja käytettävissä olevista mikrofoneista.

Stereokuvan leveyttä voi MS-signaalia stereoksi muutettaessa säätää M ja S signaalien keskinäisiä voimakkuussuhteita muuttamalla.

• Tilamikityksenä keskilinjaa noudattaen parin metrin päähän setistä ja noin metrin korkeudelle.

Laulu ja puhe

Laulun selkeys riippuu paljon siitä, miten se on mikitetty. Studiossa pätevät täysin eri käytännöt kuin livenä, koska taustamelu on täysin erilainen.

Livelaulu

Populaarimusiikki (pop, rock, rap, metal yms.)

1. Mikki: Lähes poikkeuksetta dynaaminen. Maailman yleisin laulumikki on Shure SM58, sillä se on erittäin kätevä ja eristyisesti kestävä yleismikrofoni. Se ei kuitenkaan ole täydellinen lähes kellekään, joten laulajan kannattaa tutustua eri mikkeihin ja etsiä omalle äänelleen parhaiten sopiva ja käyttää sitä. Pääsääntöisesti kuitenkin kirkasääniselle laulajalle kannattaa ottaa tummasointisempi mikrofoni jottei ääni muutu liian teräväksi; sitävastoin tummaääniselle laulajalle sopii usein parhaiten kirkasääninen mikrofoni joka selkeyttää soundia.
2. Käyttö: Mikrofoniin tulisi laulaa tai puhua erittäin läheltä ja luonnollisesti kovaa ja selkeästi artikuloiden. Mikrofoni tulisi pitää 45° kulmassa suuhun nähden proximity-efektin takia. Tämä on luonnollisesti vaikea huomioida erityisesti energisillä rock-keikoilla, mutta tulisi silti pitää mielessä.

Kuoromusiikki

Kuoromusiikkia tarvitsee harvemmin oikeastaan edes mikittää, sillä esiintymistilojen akustiikka on yleensä sellainen, että musiikki kantautuu ympäri salia ilman vahvistustakin. Toisinaan mikkejä kuitenkin tarvitaan. Samat mikkitekniikat pätevät sekä äänitykseen että äänen vahvistamiseen livenä.

1. Mikki: Kuoromusiikissa äänenvoimakkuus ei yleensä ole sinänsä kova, joten kondensaattorimikkien käyttö on mahdollista ja jopa suotavaa, sillä lähimikitys ei ole järkevää. Mieskuoroihin tai sekakuorojen miesryhmiin suurikalvoiset konkkamikit ovat käyttökelpoisia, naiskuoroihin sekä sekakuorojen naisryhmiin pienikalvoisilla konkkamikeillä saattaa saada paremman tuloksen.
2. Sijoittelu: Erilaiset tilamikitystekniikat, yleisesti esimerkiksi X-Y sekä CAP, etäisyys voi olla tilasta ja kuoron koosta riippuen suurikin mutta ainakin muutama metri. Samoin mikrofonipareja voi olla useampia samanlaisia eri etäisyyksillä. Tämä on tosin huomioitava miksausvaiheessa, sillä eri stereoparit voidaan joutua vaiheistamaan keskenään.

Studiolaulu

Laulun äänittäminen studiossa on yleensä melko helppoa, sillä monessa studiossa on erikseen rakennettu dempattu laulukoppi. Toisinaan lauluja voi äänittää myös isommassa äänitystilassa akustiikkasermien avulla, jolloin soundia voidaan elävöittää myös tilamikeillä.

1. Mikki: Lähes poikkeuksetta suurikalvoinen konkkamikki, yleensä herttakuvioisena. Mikkejä voi olla myös useampia, jos halutaan kerralla erilaisia laulusoundeja.
2. Sijoittelu: Tukevaan standiin ja iskunvaimennuskantaan (engl. shock mount). Lisäksi pop-filtteriä tulisi käyttää aina, sillä se paitsi vähentää terävien konsonanttien aiheuttamia piikkejä, helpottaa merkittävästi myös laulajan etäisyyden kontrollointia. Sopiva etäisyys pop-filtterille mikrofonin kalvosta on noin 20-30cm. Lisäksi eräs tärkeä asia laulajalle on olla polkematta tahtia jalalla - lattian tömähtely välittyy mikrfonistandin kautta mikrofoniin ja pahimmillaan saattaa pilata koko lauluraidan.

Kitarat ja bassot

Kitaran ja basson äänitys on kautta aikain ollut enemmän tai vähemmän kokeellista testaamista. Tässä on kuitenkin joitain vinkkejä joista aloittaa.

Akustinen kitara

1. Mikki: Suurikalvoinen konkka sekä stereoparia varten kaksi lisää.
2. Sijoittelu:
   1. Herttakuvioinen konkkamikki sijoitetaan noin metrin päähän kitaran eteen osoittamaan kieliin joko sointiaukon kaula- tai tallapuolelle riippuen halutusta soundista (tallapuoli soi kirkkaammin). Mikki ei siis saa missään nimessä osoittaa kohti sointiaukkoa - siitä tuleva soundi on tumma, kumiseva ja epäselvä.
   2. CAP-parilla parin metrin päässä voi hakea lisää tilan tuntua.
   3. Jotkut mikittävät myös kitaran kaulan - tähän voi käyttää esimerkiksi pienikalvoista konkkamikkiä joka osoittaa kaulan yläpäästä alas kaulaa pitkin noin 45° kulmassa.

Sähkökitara

Mitä raskaampaa musiikki on, sitä dempatummassa tilassa vahvistin tulisi olla. Käytännössä vahvistin kannattaa monestikin sijoittaa pieneen dempattuun koppiin (laulukoppi), jotta saadaan talteen yksinomaan vahvistimen ääni. Lisäksi vahvistin, erityisesti jos kyseessä on putkilaite, kannattaa pitää todella kovalla. Jos vahvistimessa on useita kaiutinelementtejä, niitä ei ole kaikkia pakko mikittää, sillä teoriassa niistä kaikista tulee ulos sama soundi. Toki voi testata, mistä tulee paras, sillä elementtikohtaisia eroja toki on.

1. Mikki: Tähän ei voi kukaan sanoa yhtä tiettyä, sillä kaikkea ja kaikkia käytetään. Livenä yleisimmät ovat varmasti Shure SM57 tai SM58, mutta studiossa näiden lisäksi voidaan käyttää erikokoisia konkkamikkejä ja kaikenlaisia yhdistelmiä. Takaa avoimen vahvistimen mikitys takaapäin tosin kannattaa tehdä suurikalvoisella konkalla, sillä takaa poimitaan yleensä matalia taajuuksia. Monesti käytetäänkin yhtä mikkiä (esim. SM57) poimimaan yläpää ja toista (suurikalvoinen konkka) alapään taltiointiin. Lisäksi voi olla kolmas mikki keräämässä keskiääniä jne...
2. Sijoittelu:
   1. Lähimikki sijoitetaan lähes kiinni vahvistimen etukankaaseen osoittamaan kohtisuoraan (koska kartion reuna on jo tällä kertaa 45° kulmassa) kohti kaiutinkartiota hieman sivuun keskipisteestä. Monesti mikkejä näkee sijoitettavan suoraan keskipisteeseen - se ei ole väärinkään mutta kaiuttimen ääni lähtee kartion reunoista, ei keskipisteestä.
   2. Takamikki sijoitetaan yleensä sellaiseen kohtaan, missä on haluttu soundi. Tämä kannattaa kuunnella yhdellä korvalla, sillä yhtä "sweet potia" ei ole.
   3. Tilamikkejä voidaan sijoittaa ympäri soittotilaa mikäli vahvistin on sellaisessa. Esimerkiksi muutaman metrin päästä kohtisuoraan edestä suurikalvoisella konkalla saa monesti hyvää tilasoundia.

Sähköbasso

Sähköbassossa pätee moni sama asia kuin kitaravahvistimessakin. Sähköbassossa kannattaa lisäksi ottaa aina myös DI-signaali (ennen mahdollisia efektipedaaleita) mikitetyn signaalin ohella, sillä näitä kahta vaiheistamalla saadaan jo valmiiksi muokattua ääntä paremmaksi ilman erillistä jälkikäsittelyä. Lisäksi monesti DI-signaalista otetaan bassosoundiin alapäätä kun taas kaiutinsignaalista otetaan yläkerta.

1. Mikki: Bassokaiuttimeen livenä mieluiten joku basarimikki, esimerkiksi Shure Beta 52, mahdolliseen yläkaiuttimeen esimerkiksi SM58/SM57. Studiossa voidaan halutessa käyttää myös konkkamikkejä.
2. Sijoittelu: Lähimikit kuin sähkökitarassa, tilamikkejä ei sähköbassossa yleensä käytetä mutta halutessaan tilaa voi niihinkin soveltaa kitaran tilamikityksiä.