Tässä artikkelissa paneudutaan miksaukseen koti- tai ammattistudioympäristössä. Kaikki informaatio on hyvin yleisluontoista, sillä eri ohjelmistoihin paneutuminen tekisi artikkelista pitkän, sekavan ja vaikeaselkoisen. Myöskään mikään artikkelissa mainittu asia ei ole varsinaisesti oikein tai väärin; miksaus yleensäkin on lähinnä joukko eri ihmisten hyväksi havaitsemia käytäntöjä joten eroavaisuuksia mielipiteissä löytyy aivan varmasti. Esimerkiksi elektronisessa musiikissa on täysin erilaisia käytäntöjä kuin akustisesti soitetun musiikin työstämisessä. Näin ollen on mahdotonta paneutua tarkasti kaikkeen, mutta tietyt perusasiat pätevät silti musiikissa kuin musiikissa. Tässä artikkelissa asioita on käsitelty enemmän akustisen musiikin näkökulmasta, joten kannattaa siis pitää mieli avoinna ideoille sekä omille että muiden mielipiteille.

Tilat ja laitteet

Ensiksi jotakuinkin tärkein asia: äänenlaatu on hyvä, jos se kuulostaa hyvältä. Se mikä kuulostaa hyvältä riippuu täysin kuulijasta. Perusperiaate on kuitenkin se, että hyvä soundi on kirkas ja selkeä eikä aiheuta ylimääräistä ärsytystä ellei se ole nimenomainen tarkoitus. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan yleensä sekä hyvät laitteet että hyvä kuuntelutila. On varsin ymmärrettävää, ettei kaikilla ole varaa satojen tuhansien eurojen studioihin, mutta äänenlaatua ei silti pidä tämän takia väheksyä, sillä nykyään jo halvalla pääsee todella pitkälle.

Tilan sointi on merkittävä asia. Kovat pinnat kuten seinät, pöydät, ikkunat yms. aiheuttavat runsaasti etuheijasteita ääneen, mikä aiheuttaa vaihevirheitä jos signaalit osuvat pahasti toisiinsa. Vastakkaiset yhdensuuntaiset seinät aiheuttavat matalille taajuuksille seisovia aaltoja, joista syntyy jälleen vaihevirhe. Vaihevirheet kuuluvat useimmiten alapään heikkenemisenä ja tunkkaisena yleissointina. Akustoinnilla saa huononkin tilan toimimaan vähintään välttävästi, joten se ei ole turhaa työtä. Jonkinasteinen nyrkkisääntö voisi olla se, että mitä lähempänä seinät ovat toisiaan ja mitä enemmän kovia pintoja, sitä enemmän tilaa tarvitsee vaimentaa eli dempata. Tähän toimivat mm. suuret pehmeät kangaspäällysteiset huonekalut (sohvat, sängyt) sekä luonnollisesti tarkoitukseen valmistetut akustointilevyt.

Kuuntelutilan liäksi toinen yleinen ongelmia aiheuttava tekijä kotimuusikoilla on käyttää tietokoneen integroitua äänipiiriä musiikin tekemiseen. On sanomattakin selvää, että muutaman sentin hintainen, kaikille magneettisille häiriöille altis mikropiiri ei selviydy tehtävästään kovinkaan mainittavasti, joskin positiivisiakin yllätyksiä mahtuu jopa tähän laitekategoriaan. Kuitenkin integroiduilla korteilla on lähes poikkeuksetta huonot liitännät sekä korkeat latenssit, joskin jälkimmäiseen on tarjolla joitakin sovelluksia. Samoin kaikenlaisia kuluttajille ja pelaajille suunnattuja kortteja kannattaa välttää jos tarkoitus on todellakin tehdä musiikkia. Jo noin sadalla eurolla saa yleispätevän äänikortin musiikin tekoa ajatellen ja se on sijoitus joka varmasti kannattaa.

Silti ehkä yleisin ongelmatekijä on miksata huonoilla kaiuttimilla. Hyvälläkään äänikortilla ei tee järkevästi ammattitasoista jälkeä jos siitä lähtevää signaalia ei ajeta tarkoitukseen suunniteltuihin monitorikaiuttimiin jotka on sovitettu tilan sointiin niin, että toisto on mahdollisimman tasainen. Monitorikaiuttimien kannattaa olla aktiiviset – näin voit olla varma että vahvistin ja kaiutinelementit sopivat keskenään yhteen, toisaalta useimmat aktiivimonitorit ovat sisäänrakennetun äänenvoimakkuusrajoittimensa takia vaikeampi rikkoa soittamalla ääntä liian kovaa. Hifi-järjestelmiä pitäisi niinikään välttää (myös monitorien vahvistimina); vaikka äänenlaatu olisi sinällään kuinka hyvä tahansa, värittävät hifi-laitteet ääntä lähes aina, mikä on aina ei-toivottavaa miksausympäristössä. Referenssikaiuttimina kannattaa toki ehdottomasti olla kuluttajaluokan kotikaiuttimet – miksaukseen niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole.

Kuulokkeilla miksaus ei ole kovin suotavaa, sillä kuulokkeiden erottelu ja stereokuvan leveys ovat merkittävästi erilaiset kuin kaiuttimilla. Valtaosa ihmisistä kuitenkin kuuntelee musiikkiaan kaiuttimilla, joten siihen ympäristöön olisi miksauskin hyvä optimoida. Toki on tärkeää, että miksaus toimii yhtälailla kuulokkeilla, joten pelkästään joko-tai ei kannata missään nimessä tehdä.

Äänenlaatu kannattaa huomioida siinä määrin, että vertailukohtana esim. CD-levyn äänenlaatu on 16bit/44.1KHz. Tätä huonommalla laadulla ei yleisesti ottaen kannata tehdä mitään musiikkia. Jos lopputulos pitää olla heikompilaatuinen (esim. Internet-sovelluksia varten), kannattaa tällainen muunnos tehdä vasta aivan viimeisenä asiana mutta kaikki sitä ennen vähintään tällä ns. CD-laadulla.

Yleisimmät työkalut

Kompressori/Gate

Kompressori ja gate ovat dynamiikkaprosessoreita, eli niiden tarkoitus on säädellä äänenvoimakkuuden vaihteluita. Kompressori yleensä hiljentää voimakkaita ääniä ja tasaa äänenvoimakkuuksia, gate vaimentaa tai leikkaa hiljaisia.

Kompressorin perussäädöt ovat:

• Threshold: määrittelee äänentason millä kompressori alkaa toimia
• Ratio: kompression suhde alkuperäiseen signaaliin (yleensä 3:1 – 4:1 on riittävä)
• Attack: määrittelee viiveen kompressorin käynnistymiselle, kun treshold-raja on ylitetty
• Release: määrittelee miten nopeasti kompressori sammuu kun ääni alittaa treshold-rajan

Kompressoria käytetään lähes kaikkeen: lauluun, kitaroihin, rumpuihin, pianoon, lautasiin... Salaisuus on olla ylikäyttämättä kompressoria – kevyesti kompressoidusta äänestä ei edes huomaa kompressorin vaikutusta (paitsi tietenkin vertaamalla ei-kompressoituun) kun taas aggressiivinen kompressori on enemmän efekti kuin dynamiikkakorjain. Samoin kompressorit kannattaa laittaa yhdelle raidalle tai soitinryhmälle kerrallaan sen sijaan että suoraan lyttää koko master-kanavan - siihen tarkoitukseen monialuekompressorin ja limitterin yhdistelmä on tehokkaampi, mutta sekin vasta kun miksaus on valmis ja voidaan siirtyä masterointiin. Kompressorin yhteydessä on monesti myös ekspanderi (engl. expander), joka tekee periaatteessa päinvastaista kuin kompressori, eli voimistaa tresholdin ylittäviä ja puolestaan vaimentaa sen alittavia ääniä.

Gatessa on niinikään samoja säätöjä mutta hieman eri toiminnalla:

• Treshold: määrittelee äänentason, jolloin gate aukeaa (eli päästää ääntä läpi)
• Attack: määrittää avautumisnopeuden kun treshold-raja on ylitetty
• Hold: määrittää minimiajan jonka gate on auki kerrallaan
• Release: määrittää kuinka nopeasti gate sammuu kun treshold alittuu

Gaten yleisin käyttötarkoitus on leikata raidasta kohina hiljaisista kohdista sekä tehdä rumpuraidoista jämäkämpiä. Basso- ja virvelirumpu lähes aina "geitataan", jotta niihin saadaan napakkuutta ja potkua sekä eliminoidaan ylimääräiset vuotoäänet iskujen välistä.

Taajuuskorjain eli ekvalisaattori

Ekvalisaattori eli lyhyemmin EQ (engl. sanasta "equalizer") on työkalu, jolla muutetaan äänen taajuuskaistaa. EQ:n käytössä on yksi tärkeä sääntö, josta harva on eri mieltä: taajuusalueita ei saa korostaa – niitä pitää leikata. Jos korostukselle on tarvetta, 6dB on hyvä pitää ylärajana jonka jälkeen lähtee ennemmin laskemaan kaikkea muuta kuin nostamaan yksittäistä taajuusaluetta yli 6dB. Tässä on takana se, että ylikorostaminen muuttaa äänen vaihetta jolloin soundi muuttuu (usein huonompaan) ja vaihevirheen riski lisääntyy. Kannattaa pitää mielessä, että leikkaaminen ja korostaminen kuulostavat erilaisilta, ja jos leikkaamisella ei saada haluttua lopputulosta, ei ole mitään estettä kokeilla vastaavanlaista korostamista. Vaihevirheen suuruus tai häiritsevyys riippuu materiaalista kuin EQ:sta itsestäänkin. Esimerkiksi analogisessa ekvalisaattorissa saattaa +1db:n korostaminen vastata +2db:tä plug-in eq:n verrattuna. Mikäli vaikuttaa siltä, että on tarvetta käyttää useampaa EQ:ta peräkkäin, saattaa olla hyvä idea käyttää keskenään erilaisia EQ:ita. Näin ollen ne kompensoivat toistensa yksilöllistä soundia ja vähentävät hallitsemattomien vaiheongelmien syntyä.

Ekvalisaattoreita on periaatteessa kahdenlaisia: graafisia sekä parametrisiä. Graafisessa on tietyt kiinteät taajuusalueet, joiden voimakkuutta säädellään. Näitä esiintyy usein kuluttajalaitteissa, kuten kotistereoissa jne. Tarkempi työkalu on parametrinen EQ, jossa voi määrittää paitsi taajuuden, myös säätimen tyypin ja Q-arvon (eli taajuuskaistan leveyden, isompi arvo on yleensä kapeampi kaista) sekä tietty gainin eli äänenvoimakkuuden muutoksen. Yhteistä kaikilla EQ:illa on kuitenkin se, että ne vaikuttavat aina viereisin taajuuksiin. Kapeakaan Q-arvo ei tarkoita, etteikö EQ vaikuttaisi jotain myös viereisiin taajuuksiin.

Parametrisen EQ:n peruskäytöstä on hyvä mainita tämä: jos soundissa on jokin ärsyttävä taajuus, on sitä syytä hiljentää. Hyvä tapa paikallistaa tällaiset taajuudet on ns. taajuuden skannaus. Tämä tekniikka toimii näin: lataa kanavalle parametrinen EQ, aseta Q-arvo lähes ylärajaan sekä gain niin kovalle, että pystyt selvästi erottamaan käsiteltävän taajuuden, ja ala muuttaa taajuutta hitaasti laidasta laitaan. Kun ärsyttävä kohta on löytynyt, pudota gain alle 0-tason sopivan hiljaiselle ja levennä (eli vähennä) Q-arvoa oman makusi mukaan niin, että vaikutuksen kuulee, mutta soundi ei ole liian ontto. Toista tarvittaessa muille häiritseville taajuusalueille.

Instrumenttien ekvalisoinnissa on oleellista ymmärtää mistä ääni rakentuu. Sen olennaiset osat ovat atakki (engl. attack) sekä sointi. Atakki on instrumentista riippuen noin 800Hz-8khz, sointi lähes määrittelemätön. Analysaattorilla tarkasteltuna nämä molemmat ilmenevät piikkeinä äänikäyrässä. Atakki on soundin iskevä alue, se, minkä korva kuulee ensimmäisenä. Sointi seuraa perästä. Mitä kauempana nämä taajuudet toisistaan ovat, sitä selkeämmältä ja kirkkaammalta soundi kuulostaa, toki tiettyyn rajaan asti. Soinnin ja atakin välissä oleva alue on yleensä sitä, mikä kuulostaa huonolta ja tunkkaiselta – sitä voi siis leikata niin paljon kuin tahtoo. Samoin soinnin alapuolella ei yleensä ole mitään käytännöllistä informaatiota, siksi siis siihenkin alapään leikkaus. Yläpäitä ei pääsääntöisesti tarvitse leikata (paitsi suhinan tms. takia). Sen sijaan yläkertaa voi kontrolloida EQ:n ylähyllykorjaimella (engl. high shelf), joka säätelee tasaisesti kaikkia taajusalueita annetun rajan yläpuolella.

Taajuuskaista on syytä pilkkoa pystysuunnassa osiin, ja miettiä, mihin mikäkin instrumentti sopii. Erityisen tärkeää on erottaa basari ja basso toisistaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näistä kahdesta se, jonka sointitaajuus on alempana, miksataan alabassoalueelle ja toinen yläbassoalueelle. Tämän toteutus on periaatteessa helppoa: jos basari on alempana (esim. 50Hz) ja basso ylempänä (esim. 110Hz), leikataan bassosta alataajuudet pois noin 75Hz kohdalta ja vastaavasti tehdään basarin EQ:lla kuoppa 110Hz kohdalle. Niinikään bassoalueelle ei saa päästää mitään muuta, joten kaikesta muusta kannattaa leikata alapäät viimeistään noin 120-160Hz kohdalta. Ja koska ihmiskorva ei kuitenkaan kuule eroa, kannattaa vielä basari sekä lopullinen miksaus leikata n. 35Hz kohdalta. Tämän perustana on se, että alataajuuksien toistaminen vaatii moninkertaisesti tehoa päätevahvistimelta ylätaajuuksiin nähden – näin ollen miksauksessa ei ole mitään järkeä pitää mukana taajuuksia joita ei kuule ja joista ei ole hyötyä itse miksattavassa materiaalissa.

Taajuusalueet

Nämä ovat suuntaa antavia määritelmiä eri taajuusalueista, sillä todellisia rajoja ei ole olemassa ja eri ihmisillä on hyvinkin erilaisia näkemyksiä.

• Alabasso: 0-60Hz
• Yläbasso: 60-120Hz
• Alamiddle: 120-600Hz
• Middle: 600Hz-2kHz
• Ylämiddle: 2-8kHz
• Diskantti: 8-22kHz

Kaiut ja viiveet

Kaiut (reverb) sekä viiveet (delay) ovat peruselementtejä tilasoundin rakentamisessa. Oikeanlainen kaiku luo soundiin ilmavuutta ja tilan tuntua, vääränlainen tukkii taajuuskaistaa ja puurouttaa yleissoundia. Ei ole olemassa yhtä oikeaa kaikua – jokaiselle soundille on etsittävä sopivanlainen. Ei kuitenkaan kannata tehdä jokaiselle raidalle omaa kaikua, vaan hyödyntää ohjelmiston apulähtö-kanavia. Useimmiten riittää, että määrittelee kaksi kaikua, lyhyen ja pitkän, joiden määrää yksittäisissä soundeissa kontrolloimalla hallitsee yleistä tilan tuntua. Mikäli äänityksessä on käytetty tilamikkejä, kannattaa niitä käyttää kaikujen sijasta mikäli ne kuulostavat paremmalta kuin pluginilla tehty keinotekoinen kaiku. Tähän kannattaa myös pyrkiä, mutta joissain tiloissa akustiikka ei kertakaikkiaan salli hyvänkuuloista tilamikitystä.

Viiveillä saa aikaan paljon hyvää, mutta myös sitäkin enemmän pahaa, sillä viive aiheuttaa vaihevirheitä. Se, onko vaihevirhe hyödyksi vai haitaksi, riippuu viiveen pituudesta. Tempoon sidotuilla viiveillä saa rytmistä toistoa, kun taas pienillä (noin 1-20ms) viiveillä erilaisia vaiheistusefektejä. Yksi käytännöllinen tapa levittää monoraita stereoksi on stereoviive. Tässä joko oikeaa tai vasenta kanavaa viivästetään toiseen nähden, jolloin vaiheiden asettuminen eri tavalla tekee soundista melko luonnollisen stereon. Kannattaa silti muistaa, että signaalin summautuessa monoksi koko soundi saattaa tuhoutua vaihevirheen takia, jos viive on liian lyhyt. 20ms ja pidempien stereoviiveiden kanssa ongelmaa ei pitäisi juurikaan esiintyä, toisinaan lyhyempikin viive riittää - paras soundi löytyy hakemalla. Viiveitä kannattaa käyttää myös aux- tai send-kanavissa, jolloin niidenkin määrä on kontrolloitavissa, poislukien stereoviiveet.

Efektien järjestyksestä

Miksaustyökalujen sekä efektien maksimaalisen tehon saavuttamiseksi niitä tulee luonnollisesti käyttää sopivassa järjestyksessä. Se, mikä on sopivaa, on jälleen täysin riippuvaista halutusta lopputuloksesta, mutta joitakin lähtökohtia on hyvä tiedostaa jotta osaa käyttää erilaisia jarjestyksiä hyödykseen. Tässä on muutamia suuntaa antavia vinkkejä efektien järjestyksestä.

• Ensimmäiseksi kannattaa usein tasata ylimääräinen dynamiikka, eli laittaa ensimmäiseksi kompressori ja/tai gate.
• Perusmiksauksessa toisena tulee yleensä EQ. Tämä johtuu siitä, että EQ tehoaa paremmin valmiiksi kompressoituun signaaliin; toisaalta kompressori EQ:n jälkeen tasaa taajuusvastetta ja näin mitätöi osan EQ:n tehosta.
• Säröt ja muut vastaavat efektit laitetaan johonkin kompressorin ja EQ:n sekaan riippuen halutusta tuloksesta. Yleinen sijainti on kompressorin jälkeen mutta ennen EQ:ta. Säröjä voi käyttää myös Send-kanavia käyttäen; tämä on erityisen yleinen tapa basson säröttämisessä, jolloin särötettävästä signaalista leikataan matalat taajuudet pois.
• Modulaatioefektit (chorus, flanger, phaser, tremolo) kannattaa laittaa vasta kompressorien, EQ:iden sekä säröjen jälkeen.
• Reverbit ja delayt kannattaa lähes aina jättää efektiketjun viimeiseksi.

Vaihe ja virhe

Vaihe (engl. phase) on ensiluokkaisen tärkeä asia miksauksessa, sillä vaihevirhe väärässä paikassa saattaa tuhota koko miksauksen. Vaihevirhe muodostuu, kun saman äänialueen soundit menevät päällekkäin. Tietyssä kohdassa taajuuskäyrää vaiheet osuvat vastakkain ja nollaavat toisensa. Se, miten raju efekti muodostuu, riippuu siitä kuinka lähellä toisiaan nämä äänet ovat soundin puolesta. Esimerkiksi puhdas synteettinen bassorumpu ja siniaallosta rakennettu basso saattavat tuhota toisensa hyvinkin tehokkaasti jos vaiheet osuvat pahasti päällekkäin. Tämä on mm. se perimmäinen syy, miksi basari ja basso miksataan tiukasti omille taajuuskaistoilleen, sillä alataajuuksilla vaihevirheiden merkitys on moninkertainen ylätaajuuksiin nähden.

Jos miksattavana on yhtäaikaisesti soitettua moniraitaa, esimerkiksi rumpuja, on vaihe huomioitava viimeistään tässä, mikäli mikityksessä on tehty virheitä. Jos (ja kun) esim. tilamikit soivat viiveellä lähimikkeihin nähden, on alapää saatava hallintaan. Tässä aita on kyllä matalin alapään leikkauksen kohdalta, mutta yleensä parempi tulos saadaan vaiheistamalla raidat keskenään. Vaiheistaminen tapahtuu niin, että etsitään yksi selkeä kohta, missä kuuluu joko basari tai virveli (useimmiten basari), zoomataan niin lähelle että nähdään aaltomuoto selkeästi ja vedetään muut raidat samalle kohdalle niin että aaltomuodot täsmäävät keskenään aikajanalla. Homman toimivuutta voi testata esimerkiksi basari- ja overhead-kanavilla. Vaiheistuksen jälkeen käännä jommankumman kanavan vaiheet ympäri (invert phase) – alapään soundin pitäisi muuttua (eli kadota) merkittävästi. Samoin jos äänilähdettä on mikitetty monelta puolelta yhtäaikaa, on vaihe käännettävä sen mukaan missä mikki on. Esimerkiksi kitaravahvistimen etumikki jätetään sellaiseksi ja takapuolelta äänitetyn raidan vaihe käännetään täysin eli 180 astetta. Sama pätee mm. virveliin, jos se on äänitetty sekä ylä- että alapuolelta; alakalvon mikin vaihe on käännettävä tai alapäät leikattava pois.

Vaihevirheen voivat aiheuttaa paitsi instrumentit keskenään, myös huoneen kuuntelu. Onkin tärkeää huomioida huoneen akustiikka miksauksessa, sekä korjata vähintään pahimpia ongelmia jos mielii tarkkaan lopputulokseen. Huonosti akustoitu huone ei soi oikealla tavalla, ja äänen neutraali tarkkailu on mahdotonta.