On brändinne mukaista menoa. Todella reipasta. Toissapäivänä tuossa salmen toisella puolella joku luukutti Mötley Crüeta ihan kohtuullisista stereoista. Tässä on paljon samaa, mutta se on kyllä aika paljon naiivimpaa kamaa, ainakin suurelta osin.

Monin tavoin perinteitä vaaliva keskitempoinen moottoritiejurnuutushan tämä on. Tavallaan tuntuu, että kappaleen olisi kuullut aiemminkin, mutta oma julkaisunsahan tämä selkeästi on. Kappaleessa käryttävät niin asfaltti, moottoriajoneuvojen fiilistely kuin hieman alatempoinen soitantakin. Mitään erityisen persoonallista tai kekseliästä ei tarjolla ole, mutta siihen ei tässä esillepanossa pyritäkään. Tarkoituksena on vain ja ainoastaan fiilistellä avoimen tien vapauden illuusiota, ja jos tällainen riffittely saa pään nyökkymään mukana, tämän kappaleen tahtiin sen kuvittelisin myös onnistuvan. Mahdollisissa vaikutteissa tuntuvat kuuntelukokemuksessa niin AC/DC kuin Motörheadkin. Kummastakin ehkä jäädään jälkeen jo ensimmäisen mailin aikana, mutta omaan tahtiin ajaessa se ei niin haittaa. Soundipuolella mennään asteen verran kumpaakin säröisemmissä tunnelmissa, mikä kuuluu ennen kaikkea kitaran paikoin enemmänkin resonoivissa ylemmissä keskitaajuuksissa, mutta kokonaisuus pysyy koko ajan sen verran hallinnassa, ettei se esimerkiksi ala useammallakaan kuuntelulla ärsyttää. Myös laulu on hieman rääytympää, mikä toimii ratkaisuna sekä kappaleen että sen äänivalintojen osalta. Laulun ehkä ainoana teknisenä ongelmana joko sen intonaatio tai prosessointi saa ilmaisun paikoin kuulostamaan hieman turhan lässyttävältä ja/tai sylkiseltä, mikä kuuluu selkeästi etenkin hieman hiljaisemmissa väliosioissa. Tämä on jotain, mihin voisi tulevissa kappaleissa mahdollisesti kiinnittää lisää huomiota, jos se koetaan aiheelliseksi. Muussa ilmaisussa jäin lähinnä kaipaamaan hieman voimakkaampaa bassopuolta. Eritoten bassokitaran vaatimaton ilmaisu ei oikein auttanut tunnelmaan pääsemissä. Kuvittelisin että hieman voimakkaampi särö tai vaihtoehtoisesti jykevämpi kompressointi olisi voinut auttaa myös sen erottumisessa, kunhan sen sävy vain eroaisi edelleen tarpeeksi kitaran omasta. Kappaleen sanoitukset puolestaan ovat, no, tismalleen sitä, mitä tällaiselta kappaleelta odottaa saattaakin. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toisessa säkeistössä hypähdetään tyylillisesti ilahduttavankin lämminhenkisiin tunnelmiin, kun kappaleen oletettu minäkertoja kertoo pysähdyksistä tienvarsikuppiloissa ja uusien ihmisten tapaamisesta sinisen taivaan alla. Siinä on jotain hyvin hellyyttävää, kun ilmaisu on muuten näin tuttua ja metallista. Kaiken kaikkiaan kappale toimii viitekehyksessään varsin riittävästi. Se ei ehkä nouse legendaarisimpien asfaltinpolttohymnien joukkoon, mutta ei sen toisaalta tarvitsekaan. Eikä sen myöskään tarvitse omaa itseään häpeillä.

Tämä biisi jyrää voimakkaimmin ja raivokas laulutulkinta sopii hyvin kuvioon, siis eniten hevi tässä kisassa. Parempi humppa-Hemppojen siirtyä syrjään, kun tämä motoristi etenee! :)