Jos 90-luvun puolivälissä tuotetusta CD-ROM-tietokirjasta olisi onkinut tietoa siitä, millaista musiikkia tämä Eurodance oikein onkaan, olisi ensyklopedia 15 sekunnin lataamisen ja levyn vaihtamisen jälkeen todennäköisesti soittanut pätkän vähintään samalta Anttilan Top Tenissä myydyltä kokoelmalevyltä.

Vuosikausiin ei ole tullut tällaista soundia asioikseen kuunneltua, ainakaan yksittäisiä kappaleita enempää, mutta puhtaasti fiilispohjalta arvioitunahan tämä kuulostaa tismalleen siltä, miltä muistelen ysärin astetta juustoisempien tanssirenkutusten kuulostaneen. Ehkä jotkin yksittäiset elementit soivat hieman vertailukohtiaan modernimmin, enkä esimerkiksi muista aivan noin nätisti ympäri stereokuvaa levitettyä kätösten läpsäisyä yhdessäkään aikalaisteoksessa kuulleeni, mutta biisi nimenomaan tuntuu siltä, että se olisi karannut männävuosien kesäkokoelmalta.

Kappaleen rakenne on melko suoraviivainen: sävy alustetaan onnistuneena tehokeinona heti alkuun lyödyllä kertosäkeistön lämmittelyversiolla, jonka lauluraita on kaiketi nostettu jostain laulusamplepaketista, remix-paketista tai vastaavasta. Laulun mukana esiin suodatetaan Korgin M1-koskettimiston legendaarinen pianopresetti, joka hakkaa samaa vimmaista sointukuviotaan biisin läpi. Jos näiden elementtien perusteella ei ymmärrä, mitä on tulossa, ymmärryksessä on vikaa.

Kertsosäkeistölämmittelyn perään kappale alustaa sekä tuttuakin tutumman laukkabassonsa että konerytmistönsä, joka paukuttaa menemään kireän TR-909:n ja aikalaisestetiikkaa plumpsahtelevan siniaaltobassorummun voimalla.

Ja kun vauhtiin päästään, on kappaleen heittämällä persoonallisimman, mahdollisesti voimakkaimman ja ehkä kyseenalaisimmankin elementin vuoro. Kuten käyttäjä Haavan on kieli poskessa usein kuultu toteavan, ei ole teknoa ilman räppiä, eikä ole tälläkään kertaa. Eurodancen kirjoon mahtuu lopulta melko monenlaista musiikkia, mutta itseäni mahdollisesti eniten ärsyttävässä tyylissä yhdistyvät juuri tämän biisin kaltainen laulu ja vastaava rap. Mutta tällä kertaa jokin on hieman toisin.

Love Will Set Us Freessä räppi huokuu itseironiaa. Puhelaulaja ei pyri kuulostamaan tyylilajille totuttuun tapaan /kovalta/, /räväkältä/ tai edes /uskottavalta/, vaan ilmaisu tuntuu enemmän "naapurin pojalta" kuin Waldo's Peoplelta. Tuo lähestyttävyys kuitenkin toimii. Siinä on kirjaimellisesti persoonallista otetta, jota en muista kovinkaan monessa vastaavanlaisessa biisissä aiemmin kuulleeni. Äkkiseltään mietin, että olisiko esimerkiksi Cokkelin Civittaejien ulosannissa ollut jotain vastaavaa, mutta pikaisella tarkistuksella oli todettava, että myös he vetivät settinsä reilusti näytellymmin.

Toisin sanoen, oli ratkaisusta sinänsä mitä mieltä tahansa, jotain erikoisen tuoreen tuntuista kappaleen rapin puolella onnistutaan tarjoilemaan.

Kappaleen sanoituspuoli on yhtäältä hyvin ilmeinen, toisaalta hieman haastavakin tulkittava. Intuitioni huutaa minulle, että räppisäkeistöjen lyriikat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän lonkalta vetäen. Sen ydin on todennäköisesti muotoutunut laulusamplen alustaman aihepiirin ympäriltä erinäisiä tyylilajin kliseitä ja sopivan tuntuisia riimejä viihdyttävästi pyörittäen, eikä kappaleen lyriikkaa välttämättä kannattaisi lähteä sen enempää purkamaan.

Olen kuitenkin liian syvällä, enkä mahda itselleni mitään. Olen kuunnellut kappaleen kymmeniä kertoja useissa eri yhteyksissä, ja jo tänään pyöritetään heittämällä toistakymmenettä kierrosta, enkä pysty enää estämään itseäni.

Kappaleessa on helppo tulkita olevan äänessä kahden minämuotoisen kertojan, jotka ovat kumpikin eri solistin esittämiä. Feminiinisempää hahmoa kuullaan kertosäkeistöissä, maskuliinisempaa rap-säkeistöissä. Heidän välilleen muodostuu jo kertosäkeistön lämmittelyn aikana jännite: feminiininen hahmo ihmettelee näkökulmastaan käsin, eikö kappaleen "sinä" halua olla hänen kanssaan. Hän perustelee kantaansa yhteisellä harmonialla ja kappaleen keskuslauseesta vastaavalla ajatuksella siitä, että "vain rakkaus voi meidät vapauttaa".

Tuo "sinä" on hetkeä myöhemmin helppo tulkita rap-osioiden minäkertojaksi, kun puhelaulu alkaa. Ensimmäinen rap-säkeistö koostuu suurilta osin bilemusiikin kuvastosta: minä-räppäri kehottaa tsekkaamaan biisin bassoa, yhyttää tanssilattialle liikahtelemaan, antaa tahditusohjeita ja kuvailee niin bassomusiikin kuin tanssinkin etenemistä jytisevine kaiuttimineen ja hikeä valuvine kasvoineen.

Kuvasto vaikuttaa monin tavoin olevan irrallaan kappaleen nimen ja kertosäkeistön alustamasta aihepiiristä, mutta mitä enemmän käytettyjä sanavalintoja tihrustaa, voi siinä havaita kaksoismerkityksiä, jotka sopivat siihen huomattavasti enemmän. Ensimmäinen rap-säkeistö jättää vielä jonkin verran mahdollisuuksia tulkinnalle, mutta toisessa sävy muuttuu.

Vaikka ensimmäinen rap-säkeistö alkaakin hyvin leikkisällä "ding didi ding didi ding ding dongilla", sivuutetaan kappaleen muuten enemmän tai vähemmän englanninkielinen ilmaisu hetkeksi toisen kappaleen aloittavalla ja kaikessa hölmöydessään ilahduttavalla "pimpali pimpali pim pom pamilla", joka on ainoa suoraan suomenkielehtävä säe koko kappaleessa.

Vaan mitä sen jälkeen tapahtuu, tuntuu siltä, että jos ensimmäinen rap-säkeistö jätti vielä vähän tulkinnanvaraa ja kaksoismerkityksiä roikkumaan ilmaan, toinen lausuu lähes kaiken alatekstinsä ääneen. Ratkaisu on myös roisimpi kuin ensimmäisen säkeistön tekemä alustus antaa odottaa. Mitenkään mahdottoman pitkälle se ei aktiensa kuvailussa etene, mutta jos esimerkiksi E-roticin maine oli aikanaan millään tapaa rivo, kyllähän tämä jättää niin Maxin kuin hänen eksänsäkin helposti jälkeensä.

Mikä alateksti sitten jää avaamatta? Säkeistön loppupuolella, kun hekuma on yltynyt kuumimmilleen, päästetään ilmoille säe "come on we don't have to fight", jonka kaksoismerkitykseltä melkeinpä haluaisi välttyä. Toki, yhtäältä se on luettavissa esimerkiksi viittauksena sovintoseksiin. Toinen valitettavankin helposti tilanteeseen luettava sisältö on se, että toisen rap-säkeistön "sinä" vastustelee tapahtumaa, mikä saa kokonaisuuden äkisti tuntumaan äärimmäisen epämiellyttävältä.

En tiedä, onko tämä tarkoituksellista, enkä ole varma, haluanko edes tietää. Mutta oli se tarkoituksellista tai ei, en pitkällisestä lyriikan syynäyksestä huolimatta onnistunyt löytämään mitään, mikä tuon tulkinnan suoraan vesittäisikään.

Epäsuorassa mielessä – ja todellakin hahmotan varsin hyvin pyöritteleväni tässä astetta epätodennäköisempää luentaa, mutta haluan myös sen vaihtoehdon käsitellä – kappaleessa voi tulkita kyseessä olevan juurikin jonkinlaisen ihmissuhderiidan jälkeisen sovintoseksin. Kamppailu viittaa nimenomaan aiempaan riitaan, jota tässä parhaillaan sovitellaan.

Ensimmäinen tulkinnanvarainen esimerkki tästä kumpuaa säkeestä "let me tell you take a pose". Sanamuoto "let me tell you" ei nimittäin mielestäni viittaa käskyyn, vaan sen voi helpommin lukea esimerkiksi leikkisän välivalokuvauksen sanallistamiseksi. Sivuhuomiona verbi "strike" saattaisi ainakin omaan kielikorvaani kuulostaa luontevammalta kuin "take", mutta myös tämä vapaus kirjoittajalle suotakoon.

Toinen esimerkki tästä tulkinnasta on vieläkin huterampi ja keikkuu yhden polven varassa säkeessä "baby oh get on your knee". On mielestäni äärimmäisen todennäköistä, että kyse on riimin takia yksikköön jätetystä polvesta, ja että kyse on juurikin siitä, mihin kappale kaikella jäljellä olevalla hienovaraisuudellaan viittaa, mutta vaihtoehtoinen luenta voisi myös olla seksin jälkeinen tasa-arvoinen kosinta, jossa kumpikin osapuoli polvistuu. Rakkaus vapahtaa kaksikon eripuraltaan.

Epätodennäköistä? Todellakin. Mahdollista? Periaatteessa.

Sanoitusta voisi varmasti purkaa enemmänkin. Esimerkiksi ensimmäisen rap-säkeistön säe "be prepared for the blast" kiinnitti ensimmäisen kerran huomiota siihen, että monimerkityksellisyyttä todellakin on ilmassa. Ja kahden hahmon välisiä suhteita voisi varmasti purkaa enemmänkin, mihin oman haasteensa asettaa se, miten tavallaan irrallaan toisistaan lyriikan eri osat ovat.

Se on äärimmäisen ymmärrettävää, kun tekstien kirjoittajat ovat – ainakin kaiken tarjotun aineiston perusteella – eri henkilöt, mutta toisaalta intertekstuaalista vuoropuhelua on runouden puolella harrastettu ennenkin. Ehkä olennaisin huomio lienee lopulta se, että Love Will Set Us Freen rap-elementit tuntuvat ennen kaikkea tunnelman nostattamiseen suunnitelluilta ja enemmän rytmisiltä kuin sisällöltään äärimmilleen hiotuilta. Ja tämä kappaleelle ehdottomasti suotakoon. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sanoituksen tulkinta kuuluisi kappaleen kokonaisuuden purkamiseen, joten tänne tuli tällä kertaa päädyttyä.

Lopetetaan asteen verran kevyemmissä tunnelmissa.

Teknisellä puolella minulla ei ole juuri mitään moitteita kappaleen toteutusta kohtaan. Kokonaisuus pelaa paljon retroestetiikkansa varaan, minkä ansiosta sille myös antaa hyvin paljon anteeksi jopa huomaamattaan. Ehkä olennaisimmin minusta /tuntuu/ aivan kuin bassorummun iskut löisivät hieman vaimeammin rapin ja laulujen voimakkaampien tavujen kohdalla, mikä saattaa johtua bassorummun napseen ja vokaalien päällekäisyyksistä mutta voi aivan yhtä hyvin olla vain psykoakustinen vaikutelma. En jaksa tarkistaa. Vaikutelma tuntuu kuitenkin hyvin erilaiselta kuin esimerkiksi tyylikkäästi kertsin laulujen tieltä tilaa antava clapin miksaus. Korvani saattavat kuitenkin vain alkaa väsyä jatkuvaan tuuttaukseen.

Muulla toteutuksellisella puolella mietin kauan, että jäin kaipaamaan jotain viimeistä koukkua. Vaikkapa synariffiä tai -melodiaa. Jonkinlaista vielä vetävämpää elementtiä esimerkiksi kertosäkeistöjen jälkeen tai niiden jälkimmäisten osioiden päälle. Ja kyllä, chiptune-henkinen PWM-leadi soittaa loppuun hyvin tekijänsä kuuloisen melodian, mutta niin paljon kuin siitä itsessään pidänkin, syystä jota en valitettavasti osaa määritellä tämän tarkemmin, se ei oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen. Kysymys saattaa olla siitä estetiikasta, jota kappale on vaivalla alustanut koko aiemman kestonsa ajan. Viitteitä tulevasta PWM-leadista ei ole tarjoiltu, ja koska kyseinen soundi ei ole kappaleen esikuvissa erityisen käytetty, tuntuu se ehkä sen takia täälläkin hieman irralliselta.

Kuitenkin, mitä kauemmin kappaletta kuuntelin, huomasin taukoja pitäessäni, että päähäni oli jäänyt soimaan hieman enemmän taustalle jäävä supersahaava arpeggio, joka soittaa melko yksinkertaista mutta yllättävän groovaavaa riffiä pitkin kappaletta. Se ei ehkä ollut se pääkoukku, jota jäin toivomaan, mutta se näyttää tehneen koukkuhermostooni sen verran kovan vaikutuksen, ettei siitä meinaa ilman ulkoisia ärsykkeitä eroonkaan päästä. Ja se on kappaleen muistettavuudelle varsin hyvä merkki.

Love Will Set Us Freen soidessa on selvää, että kappaleen tekijältä löytyy aimo annos kokemusta ja ymmärrystä sekä valitun tyylilajin ilmaisusta että estetiikasta. Teknisesti se on varsin onnistunut – jopa niin, että monet sen oletetut esikuvat kuulostavat sen rinnalla testisoitettuina hieman köykäisiltä.

Sen rap-puolen ilmaisu on kyllä persoonallista ja jopa omalla tavallaan hauskaa kuunneltavaa, mutta seuraavia vastaavanlaisia kappaleita rakennellessa ehdottaisin pienen lisäajan antamista kappaleen sanoitusten hiomiselle. Jokaisen bilebiisin lyriikoiden ei tarvitse olla Maxi Jazzin kynästä, mutta usein pienikin lisäajatus ja alatekstin määrätietoisempi käyttö voi tehdä toistuvista kuuntelukerroista palkitsevimpia.

Minulla on Love Will Set Us Freestä monia ristiriitaisia tuntemuksia, mutta kaikesta huolimatta koen sen jääneen plussan puolelle. Se on ongelmistaan huolimatta monin tavoin hauska ja persoonallinen kappale, jonka luonteessa tuntuu niin menneiden kuin tuloillaan vielä olevien kesien kuumuus.

Bumdigisigisigi bumdigibum. Tämmöisen tahtiin olen juonut monta keskiolutta, vaikka miten väitän kuunnelleeni ainostaan tyylikästä kitaramusiikkia koko 1990-luvun lopun. Täysi pistepotti on lähellä asiattomasta tekstistä huolimatta siksi että edes E-rotic ei pistänyt ketään korkeaan polviseisontaan.