Tämä on oma henkilökohtainen suosikki näistä biiseistä. Alun riffi/melodia-kombossa on groovea, koukkua ja tarttuvuutta juuri oikeassa balanssissa ja seuraava riffi sitten johdatteleekin vähemmän yllättäen tyylikkääseen säkeistöosioon, jossa kitarat vikuroivat jälleen helvetin massiivisesti. Biisi on mielestäni vielä edellistäkin johdonmukaisempi ja rakenteiltaan popimpi, joten mistään progressiivisesta eepoksesta ei juurikaan voida puhua. Hauskana yksityiskohtana on rumpalin AD/HD-taipumukset, kun komppi vaihtuu yhtä taajaan kuin Jenna Jamesonin sänkykaverit. Yllätysmomenttia sisälsi myös soolo-osuus, jossa taas näytettiin kuinka sitä kitaraa soitetaan. Erittäin jouheva biisi, joka pärähtää vähemmän yllättäen mun mikseriin.