Löytää minut saattaa vain jos eksyy
turvalliselta tieltä
mutta ei kukaan vaella ryteikköön
kavahtaakseen pelottavaa runkoa, synkkää sairasta mieltä.

Kun muut hellyydellä kukoisti kurtistuin varjoissain
ei musta tullut uljas honka vaan vanki jäyhän kuoren
kateuden pihka vuotaen haavoistain.

Olen kelopuu jota elämän palokärki hakkaa
mut nähdessään lohdun käki kukkumasta lakkaa
tuonenvirran korpit mun päälle vielä kakkaa
jonain myrsky-yönä tää ruumis kaatuu pitkin pituuttaan
ei mun onttoutta jää kukaan kaipaamaan.

Laulu pohtijan ei kiinnostanut
edes puunhalaajaa
kysyn et' miksi kaikukin vaikenee
pelkään tää on salaliitto: siunaus ei saa mua saavuttaa.

Haihtuneet vuodenajat, on jokainen päivä harmaa
metsänneidot jossain nauraa: tällaista elämä on,
hiljalleen riutuen kohti kuolemaa.

Olen kelopuu...

Kerran tunsin jotain, muistan kukkaparatiisin
kahden vartalon alastoman ja hedelmän houkuttelevan.

Silloin saatoit maistaa mahlavirtaani huumaavaa
ylväällä oksallain kauniisti kujertaa.

Vain mua luoja ei vienyt vihreille niityille,
ei vetten ääreen Edenin lähteille
ei virvoittanut solujain, piru vältteli katsettain.

Piittamaton pimeys tukehduttaa,
ei kuuntele murheitain
nuku en öisin, aistiharhoja koen:
nymfit tanssii oksillain, lohtua etsitkö juureltain?

Tuskani väänsi kieroon mua, kummajaiseksi jäin
mieliala vaihtui kun sienet epäluulon,
toukat yksinäisyyden järsivät ydintäin.

Olen kelopuu...

Tunnen sisälmysteni mätänevän
revin pahkoja,
murran rakkauden puutteessa kuivuneita oksia
kohta romahdan,
hajoan, tukahdetut tunteeni vain selviää
saastuttamaan vuosituhansiksi maaperää
tää on kostoni joka Elämän Puusta jää.