Kuunvalon syövyttävä kajo valaisi Nerven mieltä muistuttaen tuskasta, joka kalvaisi häntä taas pian. Kyyneleet valuivat pitkin hänen tunnottomia kasvojaan hitaasti alaspäin luoden surullisen kimalluksen pimeyteen. Syvä pimeys varjosti maailmaa, surullista ja hiljaista, lähes autiota valtakuntaa. Maailma oli taas yksin. Nerve itki. Itkun tunteettomuus kylmäsi jopa Isä Jumalaa, joka jätti siunattunsa ja lähti. Hän saapui Nerven luokse, joka oli jo halvaantunut omaan suruunsa, omaan hyytävään tuskaansa. Ja Isä Jumala kaatui, kaatui syvään pimeyteen, omien siunattujensa syntien pimeyteen, kaikkeen siihen, mihin hänen poikansakin oli kaatunut. Ihmismielen pahuus satutti jopa Isä Jumalaa, kalvoi hänen hentoa, puhdasta sieluaan, iski puukkonsa Heran sydämeen ja jätti tämän makaamaan omaan vereensä. Maan musta likasi kalvean, herkän ja niin haavoittuvan hahmon, tuhosi itsekkyydessään kaiken sen, mitä Isä Jumala oli rakentanut ja katosi. Ja niin Nerve itki.