Edellinen blogautus oli Husky Rescuesta, niin rustaillaan nyt seuraavaksi tästä.

Kuten olen Mikserin forumillakin noin kahdeksan miljoonaa kertaa maininnut, satun jumaloimaan täysin estottomasti Pepe Deluxé -nimistä elektronisen musiikin saralla toimivaa yhtyettä. Pahassa koukussa olen ollut jo useamman vuoden, siitä saakka kun Super Sound -albumin ensimmäistä kertaa kuulin. Levyn olin ostannut sen Levi's -mainostsibale Before You Leaven takia, mikä tuntui siihen aikaan jotenkin kovin uudenlaiselta musiikilta - ainakin omissa mainstreamkorvissani. Rytmit ja soundit olivat jotain aivan mahtavaa. Ja albumikokonaisuus oli sitten... jotain todella isoa. Coldplayn Parachutesin ohella Super Sound on varmasti eniten kuuntelemani levyllinen ikinä - ja johdatuksena omaan mielimusiikkiini se kaikkein pätevin lätty. Before You Leaven jälkeen kolisivat kaikkein kovimmin ensiksi helpohkot Maddaddy ja Big Muff, mutta myöhemmin alkoivat Three Times A Player, The Ride ja La Femme viehättämään vieläkin enemmän. Nykyään se ykköshitti tuntuu tietyllä tapaa istuvan jopa aika heikosti muuhun kokonaisuuteen - mutta ylipäänsä Super Sound on varmaankin se paras kuulemani levyllinen ikinä. Ja useampi kappale siltä soi muuten erinomaisessa Kultakuume.com -draamasarjassa silloin back in the day. Ja yksi, nimikappale muuten Sinkkuelämässäkin.

Ulkoa nyt en muista tähän hätään Super Soundin julkaisuvuotta, mutta kesällä 2003 siitä oli kulunut jo ihan liian kauan, ja seuraava albumillinen oli enemmän kuin odotettu. Ja sitten tulikin Beatitude. Ensimmäiset kuuntelukerrat tuntuivat vaikeilta - odotukset olivat hurjan korkealla - ja jotenkin eksentrisempi kokonaisuus yllätti, rakenteet erityisesti tuntuivat ihmeellisiltä. Hiljalleen levy alkoi kuitenkin aueta - ensin taas ne helpommat biisit ja lopulta koko kokonaisuutta ei voinut kuin hämmästellä. Cruel Youth lienee tähän päivään tultaessa lempiraitani, mutta muitakin erinomaisia löytyy. Giant Robot -feattailulla / sämpläilyllä kulkeva Real Simple on varmaan ainoa Pepen kappale, joka ei ole missään vaiheessa sytyttänyt ihan ilmiliekkiä sisälleni, mutta hiljalleen senkin on osaksi albumia hyväksynyt.

Ja nyt sitä ollaan tässä, odottamassa Spare Time Machinea.

Jonkin aikaa sitten huomasin Pepeltä uuden kappaleen MySpacessaan, The Mischief Of Cloud 6:n ja tuo oli taas melkoisen mieltä avartava kokemus. Sinänsä kovinkin vanhaa tuttua tavaraa, mutta uusia sävyjä on selkeästi mukana - rakenteessa erityisesti progressiivista meininkiä. Erinomainen kappale kuitenkin, aivan erinomainen. Tuon jälkeen tuli kuultavaksi sitten kovin garagehenkinen Pussy Cat Rock, joka ei alkuun oikein vakuuttanut, mutta siitä olen useampien kuuntelujen jälkeen myös oppinut pitämään. Ja viimeisimpänä sitten Ms. Wilhelmina And Her Hat, joka on melkeinpä kaikkein vähiten elektroninen ja eniten progressiivinen, ja vallan mukava kattaus kaiken kaikkiaan. Ylipäänsä noissa kolmessa kappaleessa on ilahduttavasti vanhaa tuttua soundia ja tyyliä, mutta melkoista uudistumista on kyllä taas tapahtunut. Se onkin yksi asia, josta yhtyeessä erityisesti pidän, rohkeampaa tyyliä en ole kovin monelta muulta löytänyt.

Siinä ajatuksia levyistä. Täydennellään tuonnempana muillaa aiheeseen liittyvillä jutuilla ja uuden albumin katsastuksella.

np. Pepe Deluxé - Ms. Wilhelmina And Her Hat

- J.