Haamu mun huoneessa on.
Joka yö yltyy huohottamaan
rakkautta kai huohottaa.
Joskus pyytää itseään tanssimaan,
hyppii pelosta nähdessään
tulevan päivän valon kirkkaan, sokeuttavan.

Nykyään haamuksi itseä kutsun,
huomaako edes seinät minua,
sitä ajattelee,
kun ne eivät puhu,
eivät ne vastaa, kun kysytään.

Pakeni haamu pois,
lähti ihmettelemään elämää
paikkaan jossa muutkin näkivät,
näkivät elävää olentoa, kaunista, vaikka kalpeaa.

Nykyään haamuksi itseä kutsun,
huomaako edes seinät minua,
sitä ajattelee,
kun ne eivät puhu,
eivät ne vastaa, kun kysytään.

Nyt itsekkin poistun,
poistun ulos elämään.
Ei kukaan silti nähnyt,
liian hiljaa kai
hiivin ulos elämään.
Tiedän sen, nyt tiedän mikä olen.
Ei vaihtoehtoja jäänyt
hapuiltuaan äänettömiä
askelia takaisin, takaisin
kotiin oli sama mennä.

Nykyään haamuksi itseä kutsun,
huomaako edes seinät minua,
sitä ajattelee,
kun ne eivät puhu,
eivät ne vastaa, kun kysytään.

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

Kirjaudu