Tulee mieleen sen ajan Kari Peitsamo, jonka oli pakko päästä Helsinkiin. Trio ilman rumpuja on kuitenkin olo joka jää, ja ihmettelen ellei Nyhde ole huomauttanut samasta.

Olipahan onnistunut ja yllättävän sympaattinen biisi!

Aloitan suoraan kahvipöydällä katseita välttelevästä elefantista, koska halusi tai ei, se vaikuttaa olennaisesti kaikkiin muihin sisustuselementteihin.

En ilman kappalekuvausta tiedä, jäikö rumpuraidan äänittäminen kiinni ajasta, vai oliko kyseessä taiteellinen ratkaisu, mutta kuten joku toinenkin taisi kisan viestiketjussa todeta, huomaan itsekin kaipaavani jonkinlaisia lyömäsoittimia mukaan viimeistään kappaleen puolivälin hujakoilla. Rytmissä kyllä piisaa ilman rumpujakin, mutta tuntuu kuin etenkin bassolinja jättäisi tarkoituksella tilaa mahdollisille rummuille, jotka eivät kuitenkaan koskaan liity karkeloihin. Ja huomaan kuuntelukerta toisensa jälkeen miettiväni, miltä kokonaisuus olisikaan kuulostanut, jos rummut lätkyttäisivät tahtia edes osan ajasta.

Eikä juhlatunnelma tietenkään kolistimista kiinni ole; pelkällä laulun ja kitarasäestyksen yhdistelmällä on tehty lukemattomia klassikkokappaleita ja pidetty tunnelmaa yllä niin kotikemuissa kuin leirinuotioilla. Jokin tässä – oli se sitten kitaran särötetty luonne, bassokitaran soittama pohjarytmi tai kappaleen miksaus, johon rummut olisivat hyvin mahtuneet – saa kuitenkin jonkinlaista pauketta odottamaan.

Mutta se siitä norsusta! Hän kökkiköön kahvipöydällä, ja me voimme juhlistaa kesää hänen ympärillään kuulostellen kappaletta siinä muodossa, jossa se on meille tarjoiltu.

Nopeasti äänitekniikasta, niin varsin moitteettomastihan kappale soi. Ehkä jossain laulun – tai mahdollisesti jollain toisella raidalla – kohisee hieman jossain ylemmillä taajuuksilla, mutta missään kohtaa se ei ylly niin voimakkaaksi, että se asioikseen häiritsisi. Kitara ja bassokitara soivat kumpikin moitteettomasti ja juuri sellaisella hengellä, että soundi tuntuu tukevan kappaleen fiilistä. Ja keskitaajuuspainotteinen kaiku sitoo kokonaisuuden erittäin nätisti yhteen.

Ylipäätään kokonaisuudessa on leikkisä tunnelma, joka muistuttaa minua suomalaisen rock'n'rollin perinteestä useammallakin tavalla. Ehkä selkeimmin lauluesityksessä on jotain sellaista rempseää ja stadilaista, jota on vuosikymmenten saatossa kuultu useammankin orkesterin ilmaisussa. Mitä tarkoitan, on se, että jonkinlainen rento ja hyvällä tavalla tutun tuntuinen kesäisyys välittyisi kappaleesta jo ilman sanoituksiakin. Mutta kun kappaleen lyyrinen puoli pyörii hyvin selkeästi kesäkuvastossa, kappaletta kuunnellessa aurinko alkaa pakostakin porottaa mielenmaisemassa.

Mitään aivan ennenkuulumatonta ei sanoituspuolella tehdä, mutta se tuskin on tarkoituksenakaan. Kyse on ennen kaikkea kesän fiilistelystä, hyviksi miellettyjen asioiden äärellä tunnelmoinnista ja – kuten kappaleen viimeisissä sanoissa vielä kiteytetään – nautinnosta tässä ja nyt.

Kuin pitkän talven jälkeen koittavat helteet, kappaleessa soi ehkä juurikin tuon rokkiperinteen kautta tutun kuuloinen vapaus, joka mahdollisesti vain korostuu riisutun ilmaisun kautta. En vieläkään voi olla ajattelematta, että kyllähän sille kahvipöydälle olisi muutakin käyttöä ollut, mutta siitä huolimatta kappaleen kuuntelukokemus jäi kerta toisensa jälkeen myönteiseksi. Yhteen hiileen puhaltavat elementit ja laulusolistin karismaattinen ja viitekehyksessään uskottava ilmaisu ovat kiitoksensa ansainneet.