Mitä useammin tämän kappaleen kuuntelen, sitä enemmän huomaan pohtivani sitä, että jos tämä kappale olisi äänitetty kelanauhalle hieman vanhemmalla mikrofonilla ja tarjoiltu minulle 60-lukulaisena alkuperäistuotantona, olisin hyvin todennäköisesti rouskuttanut pajunköyttä kyseenalaistamatta mitään kuulemastani.

The Palace of Summer nimittäin ammentaa kitaravetoisen popmusiikin perinteistä sen verran uskottavasti, että se tuntuu sekä selkeästi että häkellyttävänkin vaivattomasti osalta sen jatkumoa. Kuulen kappaleen soinnissa paljon vaikutteita niin Beatlesilta kuin Simon & Garfunkeliltakin, ja etenkin ensimmäisen tunnelmissa liikutaan sen verran paljon, että huomaan useampaan otteeseen jääväni miettimään, johtuuko hämmennykseni esimerkiksi intertekstuaalisista viittauksista, vai olenko oikeasti kuullut jotain tästä aiemmin.

Kappale on petollisen yksinkertainen. Kun pyöräytin kaikki kesäbiisikisan osallistujakappaleet ensimmäistä kertaa läpi, en varsinaisesti kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota muiden teosten joukossa. Se oli kyllä perusmiellyttävä, mutta myös sen verran vähäeleinen ja verkkainen, että pikaisella kuuntelulla minulta jäivät huomioimatta monet niistä keinoista, joilla kappale rakentaa palatsiaan elementti kerrallaan.

Mutta kun annoin sille lisää aikaa, vähitellen minulle alkoi valjeta, että kappaleen eri elementit tukevat kokonaisuutta ehkä jopa sen puhtaimmassa mahdollisessa muodossa. Mitään ylimääräistä siinä ei ole, eikä yksikään elementti vain toista jo alustettua. Tunnelmat muuttuvat jokaisen uuden soittimen ja riffin myötä, osioista toisiin siirryttäessä, ja jopa fraasien aikana.

Tässä olen myös Snacken kanssa hieman eri mieltä; yksinkertainen rumpuraita ei mielestäni ole millään tavoin liiallinen, vaan se antaa niin soitantonsa kuin miksauksensakin puolesta tarpeeksi tilaa myös muille rytmisoittimille ja jouduttaa mielestäni onnistuneesti tunnelmaa, joka olisi ilman tuota pienimuotoista pauketta saattanut jäädä turhankin verkkaiseksi.

Ylipäätään biisi soi todella asiallisesti. Kitararaitojen ylempiä taajuusalueita olisi ehkä voinut harkita hienoisesti hillittäviksi, mutta kyse on sen verran pienistä yksityiskohdista ja ennen kaikkea makuasioista, joista lienee jokaisella miksaajalla oma näkemyksensä. Kaikki kappaleen elementit tuntuvat sopivan yhteen erinomaisesti ja samaa tarinaa kertoen. Toki, jos seuraavan vastaavanlaisen kappaleen haluaa nostaa vielä hieman korkeammalle tasolle, tavalla tai toisella saavutettu nauhasaturaatio ja hieman iäkkäämmät mikrofonit tai niiden mallinnus saattaisivat hyvinkin kiteyttää mielikuvan aikaan kadonneesta äänitteestä, mutta mikään tästä ei ole välttämätöntä. Kaikki tämä toimii jo tällaisenaan hienosti – ja jälleen – petollisenkin yksinkertaisesti.

Ehkä kaikkein vaikuttavimmat asiat tapahtuvat kuitenkin niin laulusuorituksen kuin lyriikankin puolella. Ensinnäkin, palatsin laulu on vedetty niin vaivattoman tuntuisesti, että aloin kiinnittää huomiota sen moniin nyansseihin vasta myöhemmillä kuuntelukerroilla. Laulu sekä välittää haluttuja tunteita että ohjaa kuuntelukokemusta vaivoitta ja hyvin pieneleisesti. Enkä voi olla ihailematta sitä, miten hyvin myös laulu sopii elementtinä muiden kappaleen osatekijöiden joukkoon.

Suosikkiyksityiskohtani löytyvät kuitenkin kappaleen lyyriseltä puolelta. Ensinnäkin koen "kesän palatsin" toimivan kappaleessa vihertävän maailman loiston ja kauneuden metaforana, mikä on ehkä ilmeistä, mutta koen myös keskusmetaforat aiheellisiksi avata. Aurinkokuninkaan ilmestyminen tuntuu luonnollisesti viittaukselta iäisyydeltä tuntuvan talven jälkeen viimein koittavan kesän saapumiseen. Inhimillistämällä aurinkoa kappale myös antaa kotimme elinehtona toimivalle kaasupallolle persoonallisia piirteitä. Ehkä julmanakin vetona hallitsijamme Aurinkokuninkaan voi ikään kuin ajatella evänneen meiltä, hänen alamaisiltaan, valon ja lämmön.

Talvi, kuoleman vuodenaika, metaforitetaan kappaleessa vedenalaiseksi syvyydeksi, tukehtumisen tilaksi, ja ratkaisu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin vaikuttava. Etenkin, kun sanoituksessa käytetään onomatopoeettisestikin erittäin viehättävää sanaa fathom.

Ylhäältä meitä katsovan Aurinkokuninkaan silmiin saattaa paikoin näyttää, että olemme hukkumaisillamme, eksymässä menneiden kesien raunioille. Ja me tarvitsemme valtiaamme apua, se on selvää. Sanaan "seem" kätkeytyy kuitenkin sanoituksessa epäilyksen häivähdys ja koko inhimillisyyden voima. Aurinko on meistä kaukana, eikä se, miltä asiat näyttävät, välttämättä pidä täysin paikkaansa. Me olemme sinnikkäitä, eikä valon tarpeemme ole heikkous. Tätä kautta ajattelen, että kappaleessa usein toistuvat valon, auringon ja D-vitamiininkin voi vaivatta mieltää myös toivon symboleiksi.

Tämä kappale yllätti minut monin eri tavoin. Se on sinänsä pieni ja melko yksinkertainen kokonaisuus. Mutta se ei ole koko totuus. En näköjään pääse tästä ilmaisusta eroon, mutta tällä kertaa se vain kuvaa niin kuuntelukokemukseni kehittymistä kuin kuuntelemaani kappalettakin niin osuvasti, etten koe aiheelliseksi sitä vältelläkään. The Palace of Summer on yksinkertaisuudessaan petollinen, ja sen pinnan alta paljastuu pienelläkin raaputtamisella yllätävän mielenkiintoisia syvyyksiä, jotka on rakennettu yhdeksi kokonaisuudeksi niin taidolla, ettei tuohon taituruuteen välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota, jos sille ei anna sen ansaitsemaa aikaa.

Jos edellisessä toivoin että siinä olisi rummut, toivon tässä varovasti ettei olisi. Melkein sellainen CSN meno olisi voittanut ohi rummusta lyövän laitteen, joka ei oikein elä kappaleessa mukana sen ansaitsemalla tavalla.