Tiedän tiedän. Näitä tämmöisiä on helppo kirjoittaa, kun kukaan ei saa ikinä tietää mitä/kenelle tapahtui ja miksi. Mutta tarkoitukseni ei ole kuitenkaan olla ilkeä vaan jakaa ajatuksiani sekä tyhmiä juttuja kanssanne.

Ensinnäkin tehdään selväksi muutama pieni fakta. Olen nyt vasta kirjautunut tänne, enkä ole aikaisemmin käyttänyt kyseistä aluetta kuin musiikin kuunteluun. En siis odota, että nämä merkinnät saisivat mitään erityisluontoista lukijasuosiota. Työskentelen päivisin toimistossa, joka on ehkä maailman tylsin tapa rahoittaa harrastuksia. Olen entinen urheilija, mutta uskon etten ole ainoa tämän foorumin käyttäjä, joka on nuoruudessaan ollut yleisurheilija, jalkapalloilija tai pesäpalloilija. Kaiken lisäksi olen kotoisin pienestä maalaiskunnasta. Tämänkertainen tarinani on nimeltään...

Päiväni metsässä

Olin eräänä päivänä erittäin levoton. Soitin kaverilleni kysyäkseni häneltä apua.

"Moi, täällä Kaunis!", sanoin
"Moi vaan", vastasi kaverini
"Auta.", sanoin
"Mene metsään", kaverini ehdotti

Pakkasin laukkuuni kaikki tarpeelliset asiat; lompakon, kameran, roudarinteippiä, linkkarin ja tussin. Lisäksi otin pienen muovipullon, jonka täytin vedellä. Lähdin matkaan ja kuljin ensin kotini takapihan poikki kuusiaidan toiselle puolelle. Edessä oli oja, jonka selvitin vaivattomasti. Veistin maasta löytämästäni koivusta sillan, jonka toisen pään sidoin teipillä kuuseen, jotta se pysyi tukevasti ilmassa. Sillan kaiteet kaiversin pienellä terällä ja tein siihen ruusukuvioinnin. Aikaa tähän meni ehkä noin viikko.

Ylitettyäni ojan olinkin ollut reissussa jo viikon ja pian metsässä. Menin pellon poikki ja tein vanhaan riiheen avotulen. Iskin kahta kiveä vastakkain niin lujaa kuin jaksoin, ja sain siitä kipinän, joka sytytti matkalla löytämäni polttopuut. Kaadoin vettä avotulen ympäri siten ettei tuli leviäisi kuiviin heiniin, joita riihi oli täynnä. Isäni opetti aikoinaan, että kun on metsässä, niin paras tapa pitää villieläimet poissa on tehdä avotuli. Myöhemmin isäni katosi metsään. Aloin nukkua, jotta jaksaisin seuraavana päivänä kiertää metsää.

Aamulla heräsin ja huomasin että tuuli oli puhaltanut niin kovaa yöllä, että tuli oli tarttunut ensin riihessä olevaan traktoriin, josta se oli levinnyt ympäriinsä sytyttäen minut tuleen. Huomasin siis kauhukseni uuden erätakkini olevan nyt pilalla. Jatkoin matkaani hyvinnukutun yön jälkeen siis ilman erätakkiani.

Kirosin koko matkan kohti metsää. Jossain vaiheessa päädyin metsän rajalle. Maksoin tullimaksun ja pääsin ylittämään rajan. Metsän rajalla luki että valokuvaaminen ja muu tallentaminen on ehdottomasti kiellettyä, johtuen lakisääteisistä rajoituksista, joilla estetään luvattoman materiaalin leviäminen mihinkään mediaan. Siksi minulla ei ole yhtään kuvaa tästä matkasta.

Kävelin Mäntykujaa pitkin ja käännyin ensimmäisistä valoista oikealle. Kaikki jotka ovat olleet metsässä tietävät sen ison aukion, jonka keskellä on koivu. Olin siis päässyt sinne saakka. Ajattelin, että onpas komea koivu. Sitten lähdin Saniaistietä kohti Lammenselänkujaa, josta pääsee helposti oikaisemaan Käpytien kautta Rantakadulle. Reittini varressa oli paljon isoja puita. Huomasin että olin eksynyt.

Onneksi hätä ei ollut minun näköiseni vaan sidoin itseeni teipin ja teippasin toisen pään kiinni puuhun. Näin teippiä seuraamalla pääsisin aina takaisin siihen kohtaan, jossa huomasin eksyneeni. Jatkoin matkaani yhä syvemmälle metsään, sillä halusin kohdata pahimman viholliseni Karhun.

Vaelsin kuukauden päivät aina vain syvemmälle metsään. Lopulta olin siellä, minne olin aina halunnut päästä. Kiven päälle. Edessäni oli iso kivi, jonka päälle halusin päästä. En päässyt.

Jatkoin matkaani vielä jonkin verran eteenpäin ja palasin sitten takaisin kotiini.