Vainoharhainen lause, mutta niin tosi.

Ennen olisi suoraapäätä lyöty kahjon leima otsaan, jos joku olisi alkanut väittää, että "minusta tuntuu, että minua tarkkaillaan". Kävely kaupungilla on katseltavissa jossain ja jonkun monitoreilla. Autolla ajaessa poliisisetien sijasta ylinopeudesta sakottaa valokuvaava sakkopylväs. Ja ehkäpä valvonnan huippu tulee Los Angelesista, Yhdysvalloista - kuinka yllättävää se on? Siellä spraymaalipurkin suhina aktivoi ilmassa valvovat satelliitit, jotka hälyttävät paikalle virkavallan. Tätä me turvallisuudestamme siis haluamme?

Valvonta, kuten sitä toimittavat elimet esim. poliisit ja vartijat, on luotu turvaamaan ihmisiä. Ruotsissa hätkähdyttänyt Anna Lindhin murha selvisi valvovien silmien avulla, joten kamerat, valvonta ja tarkkailu auttavat ihmistä. Valvonta lisääntyy, mutta lisääntyykö turvallisuus?

Vaikea vastata. Kaikkialle leviävä valvonta ahdistaa ehkäpä enemmän kuin luo turvallisuutta ja rauhaa. Kameran silmä tunkeutuu yksityisyyden läpi ja harva ihminen nauttii linssin edessä keikaroimisesta - varsinkin, jos ei tiedä olevansa kuvauksen kohde. Myös vapauden reviiri pienenee, kun jokainen liike dokumentoituu jonnekkin valvontahuoneiden monitorien näytöille.

Nykyinen valvonnan tilanne on totuttanut itsensä kulttuuriimme, mutta kuinka käy tulevaisuudessa. Puhelimen avulla voidaan paikantaa ihmisiä, joka hätätilanteessa voi olla korvaamaton apu. Toisaalta, kun paikannuksesta todennäköisesti tulee julkinen palvelu, niin yksityisyydestä nauttiminenkin vaatii kännykän viskaamista vesilintuja kohti. En ole mikään maailmanlopun stressaaja, mutta turvallisuuden kehittäminen valvonnan konstein rajoittaa vapautta ja yksityisyyttä. Ehkäpä lyönkin vähäiset kotistudiokamani auton perään, hurautan muuttoreissun Pohjois-Suomen perukoille ja alan porofarmariksi. Turvakamerat kun eivät vielä siellä asti kuki.