Tuossa päivänä eräänä korviini kantautui tieto, notta mainiosti vinksahtanut surfrock yhtye Surfing Lucifers suorittaa pitkään himoitsemani keikka-aktin Turun TVO:lla. Tottakai pyyhkäisin nopeasti mukaani keikkaseuraksi Allun, Tomin ja Antin. Pähkinä ja jäkälää, pälä pälä pää... yms.

Todettuamme pöytäjalkapallon mainettaan hauskemmaksi ajanviettotavaksi, alkoi "lauteilla" tapahtua illan ensimmäisen esiintyjän muodossa. Nimeä en muista, mutta trio soitti progeen päin kallellaan olevaa rockia, jolle en kuitenkaan pahemmin lämmennyt. Tämä johtui siitä, että suurin osa kappaleista tuntui olevan rakennettu kahdesta vuorottelevasta (sinänsä ajoittain hienostakin) soinnusta, joita sitten riffejä muuntelemalla varioitiin. Myös kitaristin flanger(?) -efektin jatkuva käyttö kävi pidemmän päälle tylsäksi. Mutta ajatus oli ihan hyvä, ei siin midist...

Mutta sitten Surfing Luciferseihin. He aloittivat kovin myöhään, mikä oli ikävää siitä hetkestä lähtien, kun muistin että minun pitäisi olla seuraavana aamuna suorittamassa ajokorttini arviointiosaa. Toisin sanoen: minun pitäisi olla ajokunnossa. No eipä tuossa mitään. Näillä mennään etsetera. Luciferrumpali Jose pudotti varsinaisen pommin kertoessaan, että yhtyeen urkuri on saanut monon muotoisen peräkoristeen. Tämähän tietty vaikutti moniin biiseihin, kuten etenkin Hidden Mannaan, jonka legendaarisimpia osia on nimen omaan alun urkuliidi. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten hyvin kappaleet kantoivat ilman urkuja. Ei niitä paria kertaa lukuun ottamatta ehtinyt pahemmin edes kaivata.

Soittopuoli toimi varsin asiallisesti. Biitti pysyi kasassa ja basisti kakkoskitaristin avustuksella tarjosi tanakan pohjan laulajalle ja leadkitaristille joista saattoi olla aistittavissa lievää viskeissä olemista. Kitaristissa tämä kuului holtittomissa kitarasooloissa ja laulassa koko olemus paistoi vahvahkoa humalatilaa. Vokalistin entreen kohdalla mietinkin melko pitkään että miten tuo juoppo osaa tämän bändin sanat noin hyvin.

Keikasta paistoi läpi kyllä jonkin asteinen suunnitelemattomuus. Kitaristi huomauttikin setin loppuvaiheilla, että: kiitos kun näin moni on jaksanut tulla seuraamaan meidän treenaustamme. Eräs ystävistänikin huomioi, että keikka tuntui enemmän treeniksen viimeiseltä kenraalivedolta ennen keikkaa, kuin "oikealta" keikalta. Settilistaa olisi voinut myös lyhentää, sillä tuollaisenaan surfrockvyöry kävi loppua kohden aavistukseen raskaaksi kuunnella.

Mutta mitäs noista. Minä viihdyin, ja siitä on todisteena makkaraperunoiden ketsupit housunlahkeissa.