har

#1 kirjoitettu 29.12.2008 01:17

Kerron kaksi:

Armeijassa ollessani minä kuljin Kouvolan kassun kentän yli matkalla Sotkuun, vähän ennen sen sulkemisaikaa. Eli oli talvi ja pimeää ja tähdet näkyi hyvin. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt missään. Yht´äkkiä jalat eivät liikkuneet mihinkään. Oli kuin jostakin hyvin korkealta olisi isketty rautakanki pään ja hartioitten läpi pitkin selkärankaa jäiseen maahan, johon jähmettyneenä seisoin voimatta liikahtaakaan. En tiedä menikö siinä puoliminuuttia vai viisi. Kohta kuitenkin jalat alkoivat taas toimia ja ehdin ostamaan Sotkusta lakritsaa. Kukaan ei ole selittänyt minulle ilmiötä vielä. Ja muistan sen tapauksen hyvin tarkasti ja kauhun tunteen.

Äitini kuoltua pitkään syöpää sairastettuaan, perin hänen työpaikkansa: kotitilamme lypsykarjan ja navetan.
Yhtenä aamuna, kun hautajaisista oli kulunut noin viikko, suoritin lypsytyötä kaikessa hiljaisuudessa. Nostin päätäni lehmän takaa ja näin äitini siirtelemässä leveällä lattiaharjalla rehuja lehmien eteen syötäväksi. Hän katsoi minuun rauhallisesti mitään sanomatta, kuten niin monta kertaa aiemminkin oli tapahtunut.
Kumarruin uudestaan lypsytyöhön ja kun jälleen nostin katseen, ei äitiä ollut missään. Harja oli jätetty seinään nojalleen.
Navettatöiden jälkeen tulin aamiaiselle ja luin vähän lehtiä. Menin aamupäivänokosille. Vasta istuessani sängynlaidalla aloin itkeä.