Pseudonyymi
1 viesti

#1 kirjoitettu 07.10.2009 00:24 Muok:07.10.2009 00:25

Kello lähestyi kolmea aivan liian nopeasti kun aivan yhtä nopeasti lähestyvät liikennevalot päättivät vaihtua
punaisiksi juuri ennen kuin ehdin tarpeeksi lähelle jättääkseni ne huomiotta. Jarrutin paljon myöhemmin ja tästä johtuen myös voimakkaammin kuin olisi tarvinnut ja sain kiitoksekseni fanfaarin takanani tulevien autojen torvista. Näytin rutinoituneesti keskisormea takaikkunaan kääntäen samalla radiota kovemmalla. Mitä nekään tiesivät kiireestä. Tavan kuolevaiset vain yrittivät päästä kotiinsa ajoissa kuluttaakseen loppupäivän tv:n ääressä nollaten aivojaan valmiiksi seuraavaa työpäiväänsä varten. Minä sen sijaan olin oikeasti menossa jonnekkin, jos en olisi paikalla ajoissa voisin samalla heittää haikeat hyvästit kaupoille, korotukselle ja hyvässä lykyssä työpaikalleni. Olin tullut suoraan toiselta projektilta ja hädintuskin ehtinyt käydä suihkussa ja vaihtaa pukuni. Tosin senkin ajan olin onnistunut ujuttamaan aikatauluuni jättämällä lounaan syömättä ja jättämällä muutaman hetken yöunta myöhemmäksi. Kerratessani mielessäni tulevaa tapaamista radio katkaisi ajatuksenjuoksuni pakollisella mainostulvalla, jonka jälkeen kaiuttimista alkoi leijua kevyesti soiva piano, jonka sointiin pian liittyi pehmeä naisääni. Vasta kertosäkeen käynnistyessä säpsähdin todellisuuteen. Valojen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla vihreät jo pitkän aikaa, mutta kun nostin katseeni radiosta nostaen samalla jalkaani kytkimellä huomasin edelleen tuijottavani punaista valoa. Se tuntui ilkkuvan minulle, toivovan minun myöhästyvän loppuelämästäni. Autoja kulki risteyksen poikki jatkuvana virtana ja sama valkoinen Mazda tuntui kiertävän rinkiä joka viiden minuutin välein risteyksen poikki. Vasta ajatuksen lopetettuani tajusin sen merkityksen: Olin nähnyt vastaavanlaisen auton jo ainakin neljä kertaa ja ainakin sisäisen kelloni mukaan noin viiden minuutin välein. Olin siis seissut valoissa jo kaksikymmentä minuuttia! Vilkaisin hätääntyneenä kojelaudan kelloa peläten sen kertovan, että minun olisi pitänyt olla jo istumassa toimistossa keskustassa. Se ei kuitenkaan tuntunut jakavan käsitystäni ajan luonteesta, vaan väitti kivenkovaan kellon olevan edelleen 14.49 kuten valoihin pysähtyessäni. Kaivoin kännykkäni taskustani varmistuakseni asiasta. Aika täsmäsi. Kun nainen aloitti pianistinsa säestyksellä varmaankin noin 13. skeistöäänm inut valtasi järjetön pelko, että aika ei tulisikaan enää liikkumaan minun osaltani. Istuisin BMW:ssäni punaisissa valoissa loppuelämäni. Olettaen, että se tulisi joskus loppumaan. Jos aika ei liikkuisi,tuskin minäkään ikääntyisin. Käytännössä kuitenkin myöhästyisin tapaamisesta, menettäisin työni, elämäni. Ei enää kokousten jännitystä, ei enää viisinumeroisia tilejä, ei enää kehuja eikä bonuksia hyvästä työstä, ei unettomia öitä projektien parissa, ei väkinäisiä hymyjä tapaamisissa, ei stressiä myöhästymisistä,
ei aikaa,
ei paikkaa,
ei vastuuta, ei painolastia,
ei...

Ja niin pitkälle pääsin kun vihreä valo alkoi ilkkua minulle silmälkulmastani, ja autojen torvien ja moottorien konsertti saattoi minut taas matkaan kohti toimistoa.

Jani07 muokkasi viestiä 00:24 07.10.2009

Jaa mikseri ei sitten näköjään uskonut muotoiluani sisennyksien ynnä muiden osalta...