Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 13.10.2009 23:40

(Osallistumiseni kirjoituskilpailuun aiheena pohjoinen)

Pohjoinen - Maa kierojen Jumalten

Olin ollut Asgardin rajaseuduilla samoamassa koko päivän ja suuren osan illasta. Pohjaton olutsarveni oli jo menettänyt huomattavan määrän sisällöstään, enkä ollut tavannut yhtään jättiläistä. Olin tylsistynyt, päätin kääntää patikkani takaisin kohti Valhallaa. Pystyin jo mielessäni haistamaan tämänpäiväisen Heiðrún lihapatojen tuoksun, ja olin kiinnostunut kuulemaan miten uusien Einherjarien koulutus sujui. Viime aikoina oli kuollut niin luokattomia sotilaita, että olin huolissani Ragnarökistä - voisimmeko voittaa? Sen tulisimme tietämään, kunhan Fenrir kasvaisi tarpeeksi isoksi ylettääkseen nielemään auringon. Näissä ajatuksissani samosin eteenpäin, kun äkkiä - laskevan auringon suunnasta, lähestyi kaksi korppia. Kumma että ne ovat näin myöhään vielä ulkona, yleensä ne palaavat paljon ennen illallisaikaa päivittäiseltä kierrokseltaan Midgardissa.

Huginn laskeutui oikealle ja Muninn vasemmalle hartialleni. Kysyin heiltä: "Mitä te täällä teette, ette kai karkumatkalla ole kuten Odin aina pelkää teidän olevan?"
"Emme ole, tuomme uutisia Valhallasta." Tokaisi Huginn.
"Ole emme ei, synkkiä tapahtunut on - niistä tuomme, uutisia." Jatkoi kuin kaikuna Muninn.
En koskaan ollut pitänyt Muninnin tavasta puhua, vaikka se edustikin kaksikon muistia, niin ei kaikkea tarvitsisi toistaa: "No kakaiskaa ulos, ja nopeasti - minun on nälkä." Jyrähdin.
"Rakkaasta vaimostasi kerromme, Freyjasta." Kertoi Huginn.
"Freyja, vaimosi rakas, kielissä surman makaa." Selvensi Muninn.
"Mitä PEIJAKKAAN salpietaria te sanoitte! Onko se Ragnarök?" Huusin äkeissäni.
"Ei ole Ragnarök, Odinista on kyse. Hän on tullut hulluksi!" Raakkui Huginn.
"Hulluksi tullut on, mustasukkaiseksi Odin tullut on - hulluksi." Toisti Muninn.
Jo ennen viimeisten tavujen kaikujen sammumista juoksin, valtavasti loikin, kohti Valhallaa.

Matkalla sain jonkinlaisen, vaikkakin Muninnin ansiosta raivostuttavan hitaan, selityksen tapahtumien kulusta. Odin oli hieman liikaa viiniä maisteltuaan (olin monasti sanonut sille partasuulle, että söisi välillä eikä vain ruokkisi niitä raihnaisia susiaan - Geria ja Frekia, ei jumalakaan pelkällä viinillä elä!), hoiperrellut Freyjan makuukammariin jossa tämä harjasi hiuksiaan. Siellä Odin oli ehdotellut sopimattomia, Freyjan suututtua, oli Odin pistänyt häntä miekalla - samalla lausuen loitsun joka purkaa kuolemattomuuden säännön Valhallassa. Nyt rakas vaimoni makasi kenties kuolevana kylmällä kivilattialla, veri rinnastaan hidastuvaan tahtiin pulputen. Tämän minä kostaisin, minä KOSTAISIN! Niin totta kuin nimeni on Thor, minä iskisin maahan kaikki - kaikella ukkosenjumalan raivollani! Antaisin Mjöllnirini tehdä sitä mitä se tekee, ukkosen raivo ja salamoiden välke tulisi kalpenemaan raivoni rinnalla.

Portti murtui kuin risu satojen kilojen painoisen vihastuneen ruhoni alla, soihdut seinillä lepattivat yllättävässä ulkoilman puhurissa, näin punaista. Marssin eteenpäin hölmistyneistä katseista välittämättä. Aesirien makuutiloihin johtavalla käytävällä eteeni asettyi Týr, verenpunaisena sykkivän vihani läpi kuulin hänen äänensä: "Thor, olet selvästi raivoissasi - taas. Temperamettisi kuohuu aina yli, kerro mikä on hätänä?"
"Sinä yksikätinen rääpäle joka itseäsi kaksintaistelijaksi kutsut, joka ei Fenrirille pärjännyt, missä sinä olit kun kamaluuksia tapahtui? Viihdyttämässä Valkyyrioita, riettailemassa iljettävän kädettömästi?" Huusin hänelle raivoissani.
"En tiedä mitä luulet tapahtuneen, mutta tästä et etene ennenkuin annat selityksen käytöksellesi." Vinkui säälittävä käsipuoli.
Annoin Mjöllnirille puheenvuoron, Týrin verinen raatoi valui seinää pitkin alas. Jatkoin matkaani kohti Odinin kammioita.

Repäisin oven saranoiltaan ja astuin Odinin kamariin, siellä hän istui itseään täynnä pelaamassa šakkia itseään vastaan. Kävelin hänen luokseen ja kaadoin pelilaudan, nappulat mustat ja valkoiset, levisivät ympäri lattiaa. Huusin hänelle: "Sinä saastainen yksisilmäinen juoppo, mistä sinä minut näin palkitsit? Siitäkö kun puolestasi taistelin Hrungniria vastaan, kun ensin olit viinipäissäsi hävinnyt vedon hänelle ja päästänyt saastaisen jötunnin - saastaisen jättiläisen Valhallaan!?"
"Mutta Thor, jokin selvästi painaa mieltäsi. Kerro minulle." Alentuvasti lausui Odin.
"Sinä likaisen huoran ikivanha penikka! Miten kehtaat esittää tietämätöntä, haisevat korppisi kertoivat minulle mitä tapahtui. Ja millä oikeudella loitsit loitsun, jota ikinä ei ole lupa Valhallan seinien sisällä loitsia?"
"Mutta en tied.." Yritti vielä Odin.
"Puheet on puhuttu, sanat lausuttu. Lauseet päättyneet pisteeseen, nyt puhuu Ukkosenpojan vasara - Mjöllnir!" Keskeytin hänet sokeassa raivossani. Vasarani upposi kahvaan asti hänen hauraaseen, puolisokeaan päähänsä. Vasta sitten kuulin hiljemmän, sananvaihtomme peittämän äänen takaani.

Kuin jäiset pisarat, upposivat nyyhkytysten tahdittamat sanat vihdoin tajuntaani.
"Thor! Mitä sinä olet tehnyt?" Nyyhkytti Freyja.
Käännyin ympäri hitaasti, annoin Mjöllnirin tippua kädestäni lattialle - josta se tietenkin palasi käteeni itsekseen. Näin vaimoni, rakkaan Freyjani edessäni - elossa, vahingoittumattomana. En ymmärtänyt mitään, sopersin hämmennystäni: "Mu-mu-mutta rakas, et olekkaan kuollut?"
"En tietenkään ole, sinä aivoton raivohullu! Olet tuhonnut kaiken, Odin on kuollut!" Huusi vaimoni.
"Mutta korpit, n-ne kertoivat.." Yritin järkeillä tapahtumia.
"Voi Thor, etkö muista että osaan muuttaa muotoani?" Se oli Loki.
"Eikä Odin sitä loitsua lausunut, se olin minä. Eikö ollutkin hauska käytännön pila?" Hän jatkoi hihittäen itsekseen.
"Ei omena pudonnut kauas vanhempieni puusta, jättiläs Fárbautian ja jättilätär Laufeyn. Kuvittelitko ikinä, että antaisin anteeksi mitä olette kansalleni tehneet?" Ilkkuva ääni varjoista jatkoi.
"Olen muuten purkanut lumouksen, sinun ei kannata edes harkita vastaamista Mjöllnirilläsi. Olen kostoni saanut, nyt poistun omieni pariin. Pian koittaa Ragnarök, olen vapauttanut Fenrir suden kahleistaan. Ja ilman Odinia teillä ei ole mitään mahdollisuutta, koko Midgard vajoaa pimeyteen." Se sama ilkkuva ääni jatkoi kadotessaan syvemmälle pimeyteen.

Laskin pääni, osittain häpeästä, osittain epätoivosta. Tunsin käden olallani, se oli vaimoni joka puhui: "Elä muserru, ei kaikkea ole vielä menetetty. Meillä on vielä toisemme, kaikki toivo ei ole menn.."
"Toivo on kuollut! Etkö kuule miten Fenrir ulvoo, Ragnarök on täällä - ja se on kaikki minun syyni!" Keskeytin vaimoni tylysti.
"Tästä eteenpäin on vain ikipimeys, verentahrimat miekat lyövät soturiemme läpi - jättiläiset tallovat kuolleet ruumiimme maahan." Tarkensin.
Ja huoneen pimeästä nurkasta, kahdesta häkistä jotka roikkuivat katosta, kuuluivat ilkkuvat - raakkuvat äänet: "Kaikki toivo mennyt on, itsehillintä riittänyt ei." Se oli Huginn.
"Riittänyt ei, mustasukkaisuus voiton vei - hullu ei ollutkaan Odin vaan Thor." Se oli kaiku, Muninn.