Noniin,olen tässä uuden vuoden 2008 kunniaksi päättänyt rohkaista itseni ja julkaista yhden tarinoistani täällä teidän luettavaks....Kritiikki on tervetullutta,ja sitä todennäkösesti tulee. Tätä jatkan varmaan sitä mukaa jos ihmiset tykkäävät,ja saatan jatkaa vaikka ette tykkäisikään.


Belian

Aamuauringon kajo hiveli suuren kirkon puhtaanvalkoisia seiniä saaden rakennuksen hohtamaan kultaisena ja häikäisevänä. Valo vilkkui kirkon pienistä käytävien ikkunoista valaisten koko käytävän kultaisilla valojuovilla. Kaikkialla oli hiirenhiljaista, kun pitkä jono pappeja marssi äänettömästi kivilattiaa pitkin.

Belian, yksi jonon papeista, mietti ja ihaili näitä asioita, kuunteli muiden veljien kaapujen hiljaista suhinaa ja katseli pölyä, mikä loisti ikkunoiden valonsäteissä. Kaikki oli niin kovin kaunista ja harrasta, kuten joka päivä, Belian ajatteli.
Papit saapuivat suurien tammisten pariovien eteen. Niissä oli hienosti muotoilut mustat saranat ja tuhansia hienoja ornamenttikuvioita. Belian oli jo alkuvuosinaan kirkossa huomannut, että jos tuota valtavaa viivojen ja kiemuroiden taideteosta tuijottaa herkeämättä tarpeeksi kauan, siihen alkaa muodostua kuvia ja tekstejä, mutta hän ei ole vieläkään oikein ymmärtänyt kuvien merkitystä. Toisaalta hän ei ole asiaa liiemmin miettinyt, itse asiassa hän ei ole uhrannut asialle ajatustakaan viimeiseen viiteen vuoteen, vaikka vielä kymmenisen vuotta sitten se oli ollut jumalanpalvelemisen ohella hänen elämänsä tärkein asia. Belian järkyttyi äkillisestä oivalluksesta.
Papit viettivät normaalin alkuhartauden kappelissa, rukoilemassa Jumalalta antoisaa päivää ja siunausta päivän työlle. Belian hoiti pakolliset alkurukoukset, minkä jälkeen hän esitti aran rukouksen pyytäen selitystä sille, miksi hän alkaa menettää otetta elämästään. Ei vastausta.

Hartauden jälkeen papit valuivat omaa tahtiaan ruokasaliin syömään aamiaista ja keskustelemaan muiden veljien kanssa. Belian istui tapansa mukaan veli Jeremiaan seuraan ja rutiininomaisesti jakoi leipänsä ja vetensä miehen kanssa siunaten ruuan. Heti Belianin aloitettua syömisen Jeremias alkoi ikuisen, pitkästyttävän monologinsa uusimmista johtopäätöksistään Pyhän Kirjan kirjoituksista. Belian oli osannut kyllä odottaa sitä, olihan hän sentään istunut koko aikansa pappina samassa pöydässä Jeremiaan kanssa, jauhaen leipää, juoden vettä ja kuunnellen kohteliaasti Jeremiaan pitkiä raportteja siitä ja siitä jakeesta. Tapansa mukaan Belian järsi leivänpalaansa ja nyökkäili Jeremiaan puheille muka-kiinnostuneena.

Kun kirkon suuri tornikello löi kahdeksan, ruokasali alkoi tyhjentyä. Joka valkopukuinen pappi suuntasi töihin, kukin palveli Jumalaa niin kuin parhaiten taisi. Belian käveli kirkon salin läpi pieneen huoneeseen. Se oli samaa valkoista kiveä kuin koko kirkko. Aivan huoneen keskellä oli puinen sermi, jossa oli ovi ja pieni puinen säleikkö. Täällä Belian viettäisi koko päivänsä aina iltaan asti käyden vain iltapäivällä lounaalla. Ei sinänsä, Belian aprikoi, Olihan hän viettänyt tässä huoneessa istuen ja kuunnellen ihmisten syntejä jo monen kymmenen vuoden ajan.

Belian meni sermin toiselle puolelle. Siellä oli hänen työhuoneensa, jonka pystyi kuvailemaan viidellä sanalla; tuoli, Pyhä Kirja, pöytä, muistiinpanovälineet ja olkimatto. Sen piti olla yksinkertaista ja papille ominaista vaatimattomuutta, mutta yhtäkkiä kaikki huoneessa tuntui ahdistavalta ja joltain vaikeammin tunnistettavalta, mutta se sai ison palan nousemaan Belianin kurkkuun. Juuri kun Belian oli poistumassa rippihuoneesta tunneryöpyn takia, sisään astui mies. Hänen harmahtavat, lyhyet hiukset olivat likaiset ja rasvaiset, pyöreät kasvot olivat ahavoituneet ja tummat silmät olivat syvällä pään sisällä saaden miehen näyttämään nurkkaan ahdistetulta eläimeltä. Kun Belianin ja miehen katseet kohtasivat, mies painoi päänsä nöyrään tervehdykseen, Belian kumarsi ja viittoi miehelle, antaen luvan istua jakkaralle sermin säleikön viereen. Mies astui pari nopeaa askelta jakkaran luo, istui laittaen kädet syliinsä, pitäen katseensa visusti pois Belianin silmistä
Mieshän on kuin mielipuoli, Belian ajatteli. Hän lausui pikaisen rukouksen mielessään miehen puolesta ja meni sitten omalle puolelleen rippituolia ja istuutui jakkaralle.
– Olet tullut tänne Jumalan kasvojen eteen tunnustamaan syntisi, puhu rehellisesti, vain Jumala ja minä todistamme synnintunnustuksesi, Belian lausui normaalit alkusanat parinkymmenen vuoden päivittäisen kokemuksen rutiininomaisuudella,
- Puhu, poikani, hän lisäsi papillisen hurskaasti. Mies sermin toisella puolella nieleskeli ja vilkuili hermostuneesti., Belian tunsi miehen epäröivän. Lopulta mies nielaisi kovaa ja aloitti:
- En ole koskaan oikein uskonut Jumalaan, en edes lapsena. Perheeni oli varsin uskovainen, niin uskovainen kuin maalaisperhe voi olla. Mies piti epävarman tauon.
- Tiedäthän, Joulun siunaustilaisuuteen kerran vuodessa, siunasimme ruokamme, äitini lausui hyvänyön rukouksen, sellaista normaalia Jumalaa pelkäävien maalaisten elämää. Se toi turvallisuutta arkeen. Minulle on jostain syystä tämä Jumala kuitenkin jäänyt kovin tuntemattomaksi, epämääräiseksi... Mies lopetti puhumisen tasatakseen värisevän äänensä. Belian pysyi vaiti. Mies puhui sujuvasti, joskin hieman yksinkertaiseen tapaan, mikä näyttää, että mies ei ole koskaan kouluja käynyt, Belian päätteli.

- Jo nuorena, mies lopulta jatkoi, olin uskon suhteen erilainen kuin veljeni ja vanhempani. Kun muu perheeni lausui ruokarukousta, minä vain liikutin huuliani, mutta mielessäni aina ajattelin, eikö ruoka kuitenkin maistu samalta, siunasi tai ei. Ja kokeilin myös kerran, että jos en kiitä Herraa pöydän antimista viikkoon, kohtaako perhettäni perikato, kuten papit aina kirkossa kertovat käyvän, kaikella kunnioituksella hyvä isä. Mutta mitään ei tapahtunut, kaikki jatkui normaalisti.
- Kun täytin 16, minun piti Lakien mukaan tulla tänne, Pyhän Jumalan Kirkkoon, suorittamaan miehuusriittini viimeinen osa: tunnustaa Jumala Kaikkivaltias, ottaa Hänen valonsa elämääni valaisemaan, kuten Pyhä Kirja kertoo. Kuten tiedätte, Kirja sanoo myös ”Älköön kukaan valehdelko Jumalan valitseman edessä, sillä silloin sinä rikot minua vastaan…” Se hetki oli minulle kuin helvetti, en uskonut Jumalaan ja jos olisin tunnustanut sen, sukuni olisi hylännyt minut, ja Kirja kielsi valehdella. Mies vaikeni, veti väristen henkeä, ja painoi pään polviinsa ja nyyhkytti.

Belian oli sanaton. Miehen sanat olivat iskeneet papin sieluun kuin tuhat keihästä. Hän tunsi epätoivon tiukan kuristuksen kurkussaan. Oi, Jumalani, Jumalani… Belian huusi sisällään. Kuin armottomana teloittajan mies jatkoi tunnustustaan.
- Tämä on syntini, isä! Valehtelin! Valehtelin Jumalan valitulle! En vain kestänyt ajatusta pettyneestä suvustani, ja että he kieltäisivät minut. Omat veriveljeni! Siitä koettelemuksesta on nyt 30 vuotta, olen naimisissa, minulla on hieno poika, oma maatilkku ja perheeni on hyvissä voimissa. Tulin tunnustamaan syntini, koska toivon että te osaatte ehkä kertoa Jumalanne avulla, miksi elän yhtä hyvin ja onnellisesti kuin kuka tahansa uskovainen, ellen jopa paremmin. Mitä se Jumala antaa teille, mitä minä en ole omin voimin saanut? Belianin sisällä kuoli jotain. Jotain suurta. Se oli kuin olisi vanha, tuttu matto yhtäkkiä, monen vuoden jälkeen, kadonnut alta. 40 vuotta… Belian haukkoi henkeään. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, äänettömästi pitkin hänen poskiaan. Hän tunsi kuolevansa. Belian paiskasi sermin oven auki ja juoksi pitkin käytäviä kunnes pääsi kammioonsa, paiskasi oven kiinni, kumartui yöastialleen ja oksensi. Ripittäytynyt mies jäi tuijottamaan avoimesta ovesta hiljaiseen pääsaliin.

Belian makasi koko loppupäivän kammiossaan sanoen olevansa sairas. Koko päivän hän makasi tuijottaen kattoon ja tutkien suurta, suurta aukkoa sielussaan, missä oli ennen ollut koko hänen elämänsä. Belianin päässä kaikui miehen kysymys. Hän ei kuollakseensakaan keksinyt vastausta, vain kuolettavan reiän sielustaan. Belian itki ja huusi Jumalaansa, mutta sanalla ei ollut enää mitään merkitystä hänelle, se vain kimpoili onttona sanana kammion seinillä, vailla merkitystä.

Oli yö. Belia tuijotti pimeässä huoneessa, istuen punkkansa reunalla kynttilän valossa. Hän ei jaksanut hämmästellä, kuinka hänen sielunsa oli yhdessä päivässä kuollut tyystin. Hän ei osannut hämmästyä. Hän oli vain kuori ilman sisältöä. Belian käänsi katseensa hitaasti lattialla lojuviin saviruukun sirpaleisiin. Hän muisti hämärästi heittäneensä ruukun hetki sitten seinään. Belian totesi myös ilottomasti, että jos hän tuijotti tarpeeksi kauan sirpaleisiin, hän näki kuinka ne kelluivat tumman veren pinnalla. Belian vilkaisi aukinaisia ranteitaan. On jo kylmä, hän totesi tunteetta. Kylmyyskään ei tuntunut miltään. Irti revityn sielun tuska peitti kaiken muun.
Hetkeä myöhemmin Belian makasi lattialla oman verensä peitossa, kuoleman sylissä. Hän tuijotti samein silmin pimeään nurkkaan. Viimeisen henkäyksen aikana hän oli näkevinään jotain nurkassa. Kasvot, toruva ja huvittunut ilme. Nuo silmät, niin tutut, Belian ajatteli ja kuoli.