Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja
Lähetä pikaviesti
Lisää kaveriksi
LadataanLähetetyt biisikommentit
Yhteensä 7 kommenttia.
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Eeli on uskottavin tähän asti Mikserissä kuulemani yhden miehen bändi. Hieman Hanoi Rocks-henkinen I Don't Need You puskee eteenpäin mallikkaasti ja on biisinä toimiva. Laulu on Monroemaisen suurpiirteistä, mutta rokkaa erittäin hyvin. Kaikkia soittimia soitetaan oikein tyylitietoisesti, saivartelu tuntuu turhalta. Tekstit eivät tässä genressä jää minua pohdituttamaan, tämä on sen sortin rokenrollia. Eelille voi selkeästi povata valoisaa tulevaisuutta musiikin parissa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
On aina hienoa jos kuulemaansa funkmusaan pystyy yhdistämään määreet sitkeys, pitkäjänteisyys ja ennenkaikkea tietenkin groovaavuus. Viikset väristen Bronson piiskaa ryhmäänsä rehevään funkpoljentoon - genren sointikirjo on hallussa. Rumpujen härskihkö kompressointi, basson klassinen särö ja fuzzkitara (ennen sooloa) saavat hymyn huulille. Kitarasoolon soundista pieni miinus - puolihuolimaton tanssahtelu wahin päällä noissa tilanteissa ei haise funkylta (vrt. thaimaalainen kalaliemi). Etsitään wahista haisevin alue ja pyöritään siellä! Ehkäpä oleellista koko orkesterin suhteen onkin savun ja kalaliemen tuoksun suhteen tarkastaminen - molemmat ovat voimakkaita, mutta tässä tapauksessa savu hieman liiallisesti peittää rasvan ja eritteiden tuoksut. Ok, ko. tekstin puolestahan asian tulee näin ollakin, mutta Väkivallan Viholliselta on aina lupa odottaa aika tukevaa testosteronipaukkua... | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ensimmäiset mielikuvat johtavat klassisen The Secret of Monkey Island-tietokonepelin pariin, samaa estetiikkaa löytyy myös tuoreemmista tietokonepeleistä. 'Oikeat', kuitenkin selkeän synteettiset midi-instrumentit ovat tänä päivänä jo tietynlainen retroilmiö - mutta nostalgiahan on kaunis asia! Vibrafoni ja harmonian liike C-mollista Ab-molliin luovat onnistuneesti mystisen elokuvamaisen tunnelman. Sävy sinänsä on tuttu, alkaa oikeastaan odottaa että vibrafoni olisikin hieman epävireinen kalimba... Melodia ja harmonia ovat kunnossa, mutta groove on makuuni hieman yksiulotteinen - keskitynkin nyt paljolti siihen. Kvantisoidut rummut ja basso toteuttavat orjallisesti keskenään samaa rytmiä läpi biisin mukaillen myös melodiaa turhan paljon. Rytmistä kontrapunktia ei pääse liiemmin syntymään. Kaikkea ei mielestäni kannattaisi seurata rummuilla, svengaisi paremmin ja kevyemmin ja loisi grooveen syvyyttä. Avattu haikka backbeatillä on jazzahtavassa ympäristössä ristiriitainen viesti, tulee fiilis väärinpäin olevasta kompista, vai liekö sitä tunnetta haettukin.. En mielelläni kuulisi noin paljon iskuja basarilla, vai liekö se tuossa bassosoundissa mukana tuo humahdus. Sävelmässä on kuitenkin paljon itua, ja tunnelma välittyy kyllä. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ease My Mind on popahtava bluesbiisi, jonka ensimmäiset tahdit toivat mieleeni Santanan viimeisen tulemisen popsävelmät, ja pidemmälle kuunnellessani mielikuvia tuli lisää Jeff Healeystä Gary Mooreen. Kuten mainitut nimet kertovat, kitara on isossa roolissa ja soikin oikein mallikkaasti - humbucker-henkisesti isolla säröllä. Teksti on esteettisesti ihan ehjä bluestilitys, mutta tämä vähäeleinen, Chris Reamainen laulutapa edellyttäisi jotain hieman kiinnostavampaa sisältöä, sillä tämä puhemaisuus altistaa sen varsin tarkalle kuuntelulle. Esimerkkinä vaikkapa Road To Hell, siinä on paljon kiintoisia ilmaisuja joihin tarttua kiinni. Sävellys on genren peruskauraa, mutta tämän sortin musiikissa sen ei välttämättä tarvitse olla suurimmassa roolissa - ehkä joku timanttinen sävelletty kitarajuttu á la Gary Moore voisi nostaa tämän vielä uudelle tasolle. Rytmi sen sijaan on tällaisessa musassa erittäin tärkeää - kyllähän tämä biisi huutaa svengaavaa rumpali/perkussionisti parivaljakkoa.. Bändi pystyyn ja paljon soittoa yhdessä niin mikä jottei! | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Kainomielen retrorockhenkinen kitarapoppi on luontevaa. Muusikot tuntevat tyylisuunnan sovitus- ja soundimaailman varsin pätevästi - kitarat ovat sopivasti murolla, virveli soi juurevan matalasti jne. Sovituksessa on monia hienoja ideoita, mm. kertosäkeen lauluostinato. Sävellys on toimiva, melodia on nätti. Laulu kuulostaa hyvältä, pieniä joko äänitys- tai artikulointiteknisiä asioita lukuunottamatta - kertsin loppupuoli jäi yhä vähän hämäräksi... Teksti toimii musiikillisesti hyvin, mutta sisältö ei nosta tunteitani pintaan - pieni kliseisyys luo ulkokohtaisen tunnelman. C-osa tuntuu hieman turhalta pakolliselta muotoseikalta. Moni poppari varmasti miettii kuinka paljon voi ärsyttää ja koetella rajoja herättääkseen kiinnostusta jotta saisi sanomansa välittymään. Tässä otetaan vähän liian varman päälle minun makuuni - riemumielinen ahaa-elämys antaa odotuttaa itseään. Kasiosavalli kertsissä ei tällä kertaa ihan riitä. Tempo tuntuu piirun verran kiihkeältä. Rokkaaminen on minustakin kivaa (ehkä parasta), mutta tukeeko se tätä kertosäettä? Entäpä jos tämä kertsi, joka sisältää haikeahkon toteamuksen, ei olisikaan isku vasten kasvoja vaan leveä pehmeä halaus, joka vasta lopussa kietoisi kuulijan kokonaisvaltaiseen lujaan mutta hellään puristukseensa? Kainomieli on lupaavalta kuulostava yhtye, jolta toivoisin henkilökohtaisempaa otetta lyriikoihin ja bändiltä sitä paljon puhuttua Omaa Ääntä... | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
- Tässä on oivallinen melodia. Laulu on luontevaa. Konstailemattomuudesta lisäpisteitä. Sävellys muutenkin ehjä, palikat hyvin kasassa kitarasoolomelodiaa myöten. - Bowie-henkisyys läsnä monella sektorilla, joka ei sinänsä haittaa. Mielleyhtymät vievät nimenomaan Mick Ronsonin aikaan. Tässä Drama Queensin sointi jää hitusen puolitiehen. Jos haetaan kitarabändimäisyyttä, kitaroiden sointi luo luonnollisesti suuren osan karakteeristä. Rohkeutta! - Kuunteluvinkkinä vaikkapa Ziggy Stardust - samankaltaisilla palikoilla saatu aika mielenkiintoinen kuulokuva. Vaikkapa alun riffi - siitä tulikin klassikko.. Tai mitä laululle tapahtuu kertosäkeessä? - Viitaten bändin nimeen- näin dramaattista biisiä voisi tukea dramaattisemmatkin ratkaisut. Arvostan häpeilemättömyyttä tämän sorttisessa musassa. Kitarat rumalle ja kertsi saa olla häpeilemättömän iso - joku kosketinsoitinasia tai tilan tunnetta tekevä kitarajuttu voisi olla poikaa. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
- Erittäin uskottavaa perinnetietoista rokkia raskaalla kädellä. Tässä kohtaa perinnetietoisuus tarkoittaa vaikutteiden imeytyneen tasaisesti kaikilta vuosikymmeniltä 60-luvun lopulta asti kuitenkaan aiheuttamatta esteettistä kaaosta - bluessävyinen hard rock-perimä pitää homman läjässä. Sekä laulu että soitto toimivat erinomaisesti. - Tällaisessa musassa tietyt kliseet palvelevat monesti kokonaisuutta, Zepu-viittaukset niin rummuissa kuin osassa sävellystäkin eivät häiritse vaan luovat jopa yhteisöllisyyden tunnetta. - Edellisiin viitaten voi kysyä mikä erottaa BR:n muista vastaavalla akselilla operoivista bändeistä. Sitä voisi hieman miettiä. Onko se rytminen, melodinen tai harmoninen elementti? Mielestäni ei, eikä se tämän tyylin musassa välttämätöntä olekaan. Itselleni tärkeäksi asiaksi kohoavat lauluosuudet. Laulussa on mukana aavistus kasaria - ja tässä ympäristössä hyvällä tavalla. Se luo kulmaa. - Bändisointiin lisäväriä voisi tuoda joku ristiriitainen elementti. Se Audioslaven (lienee BR:n sukulaisia, ainakin tuttuja) tapauksessa Morellon kitarointi viimeistään soolojaksoissa luo toisenlaisen kulman. OK, joskus Morellon touhu kyllä tuntuu itsetarkoitukselliselta, enkä tällä kehota Bulletteja tiluttelun pariin.. | ||
